Tahma-ailakki (Silene viscosa, syn. Melandrium viscosum) on Euraasiassa kasvava, valkokukkainen ja hyvin tahmeakarvainen kohokkilaji.
Ulkonäkö ja koko
Yksivuotinen, ylitalvinen tai usein tyviruusukkein monivuotinen tahma-ailakki kasvaa 30–60 senttimetriä korkeaksi. Kasvi on vankka, runsaslehtinen ja tahmeakarvainen. Lehdet ovat kapean kolmiomaisia tai kielimäisiä ja aaltopoimuisia. Terttumainen, pysty kukinto on 15–25 cm pitkä, runsaskukkainen ja kiehkuroittainen. Kukinto on huomiota herättävän vankka ja tornimainen, ja erottuu selkeästi avonaisilta kasvupaikoiltaan. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön ja vain vähän suureneva. Terälehdet ovat valkoisia tai usein hieman kellertäviä ja kynnellisiä. Terälehden lavat ovat syvään kaksijakoisia ja pyöreähköliuskaisia. Kukintovarren tyvellä on tavallisesti kukattomia versoja. Suomessa tahma-ailakki kukkii heinä-elokuussa. Hedelmänä on kota.[1][2] Loppukesästä tahma-ailakkeihin on usein liimaantunut runsaasti roskaa ja pieniä hyönteisiä, mikä tekee kasveista nuhruisen näköisiä.[2]
Levinneisyys
Tahma-ailakki on pääasiassa mantereinen laji, jota tavataan Keski-Euroopasta Keski-Aasiaan ja Etelä-Siperiaan. Lajin levinneisyysalue on kuitenkin varsin hajanainen. Sitä tavataan siellä täällä Itä-Saksasta ja Pohjois-Balkanilta itään. Laajempia yhtenäisiä esiintymisalueita tahma-ailakilla on Unkarin pustan alueella, Ukrainan ja Venäjän aroalueilla, Kaukasuksen alueella sekä Etelä-Siperiassa ja Keski-Aasiassa. Muusta levinneisyysalueesta selkeästi erillään lajia tavataan Itämeren rannikolla Tanskasta Keski-Ruotsiin ja Etelä-Suomeen.[3]
Suomessa tahma-ailakki on alkuperäislaji. Sen levinneisyysalue on rajoittunut Suomenlahden rannikolle.[4]
Elinympäristö
Suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan tahma-ailakki on arojen kasvi.[2] Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa tahma-ailakki on kuitenkin lähinnä ulkosaariston laji. Sitä kasvaa ulkosaariston kallionraoissa, luotojen nurmijuonteissa ja sora- ja hiekkarannoilla. Toisiaan lajia tavataan myös moreenirinteillä, kedoilla ja tienvarsilla.[3][4] Suomessa laji on harvinaistunut varsinkin Ahvenanmaalla.[5]
Lähteet
- Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Espoo 2010.
Viitteet
Aiheesta muualla
