Lindley Armstrong Jones syntyi 1911 Long Beachin kaupungissa eteläisessä Kaliforniassa. Hänen vanhempansa olivat rautatievirkailija Lindley Murray Jones ja opettaja Ada Armstrong Jones. Laihan ruumiinrakenteensa sekä isänsä ammatin ansiosta Jones sai jo lapsena lempinimen "Spike" (rautatienaula). Jones oli jo nuorena musikaalinen ja soitti aluksi pianoa ja trumpettia, mutta lopulta hän päätyi rumpuihin. Vuosina 1926–1929 hän opiskeli musiikkia Long Beach Polytechnic High Schoolissa ja soitti rumpuja eri yhtyeissä, muun muassa itse kokoamassaan jazz-yhtyeessä Spike Jones and his Five Tacks.
Valmistuttuaan Long Beach Polytechnicista 18-vuotiaana Jones aloitti collegeopinnot mutta keskeytti ne pian ja ryhtyi täyspäiväiseksi muusikoksi. 1930-luvun alkupuoliskolla hän esiintyi useissa eri tanssiorkestereissa ympäri Etelä-Kaliforniaa. Vuodesta 1936 Jones työskenteli studiomuusikkona Hollywoodissa ja soitti rumpuja muun muassa Bing Crosbyn, Judy Garlandin ja The Andrews Sistersin levyillä. Jones soitti Bing Crosbyn taustalla kaikkiaan 110 äänitteessä, mukaan lukien White Christmasin alkuperäislevytyksessä. Samalla hän musisoi eri radio-ohjelmien studio-orkestereissa, kuten legendaarisessa John Scott Trotterin tanssiorkesterissa. Jonesia pidettiin yhtenä alansa parhaista rumpaleista.
The City Slickers
Vuonna 1939 Spike Jones tapasi klarinetisti ja laulaja Del Porterin ja ryhtyi tämän johtaman huumoriorkesterin The Feather Merchants manageriksi. Kun kokoonpano hajosi, Jones muodosti siinä esiintyneistä muusikoista oman parodiayhtyeensä, joka sai nimen Spike Jones and His City Slickers. Yhtye esiintyi ensimmäisen kerran 1941 ja teki samana vuonna levytyssopimuksen RCA-Victorin kanssa. Ensimmäiset neljä levypuoltaan yhtye äänitti elokuussa 1941.
Spike Jones ja City Slickersit tekivät suuren läpimurtonsa 1942. Oliver Wallace sävelsi musiikkia Disney-yhtiön propagandaelokuvaanDer Fuehrer's Face, jossa Aku Ankka kamppaili natseja vastaan. Elokuvan samannimisestä tunnussävelmästä tuli yllättäen suuri listahitti, ja se nosti Jonesin orkestereineen kansalliseen tietoisuuteen ja poiki heille töitä sekä radiossa että elokuvissa. Toinen suuri hitti oli marraskuussa 1944 levytetty meluisa parodiaversio suositusta balladista Cocktails for Two. Seuraavana vuonna yhtye laajensi aluettaan myös klassisen musiikin puolelle levyllä The Nutkracker Suite, 20-minuuttisella versiolla Pjotr Tšaikovskin baletista Pähkinänsärkijä.
Jonesin orkesteri kehitti oman, persoonallisen soittotyylinsä, jota se käytti sekä aikansa suosikki-iskelmien että klassisten ikivihreiden parodiointiin. City Slickersit soittivat tahallisen kornisti, epävireisesti ja meluisasti. Tavanomaisten soittimien lisäksi musiikki-instrumentteina käytettiin muun muassa lehmänkelloja, autontorvia, revolvereita, särkyviä astioita sekä erilaisia inhimillisiä ääniä kirkumisesta kuorsaukseen ja nieleskelyyn. Jonesin oma instrumentti oli pyykkilauta. City Slickersin jäsenet olivat huippuluokan ammattimuusikoita ja hioivat näennäisen kaoottisia musiikkinumeroitaan mahdollisimman täydellisiksi. Jo tuon ajan tekniikka asetti muusikoille valtavia haasteita, sillä levytys oli tehtävä kerralla ja kaikki äänet tuotettava akustisesti mikrofonin edessä.
Yhtye esiintyi ahkerasti eri radio-ohjelmissa ja 1950-luvun alusta lähtien myös televisiossa. Sillä oli 1947–1949 oma radioshow, aluksi nimeltään The Spotlight Revue ja myöhemmin The Spike Jones Show. Vuosina 1954, 1957 ja 1960–1961 Jones ja hänen orkesterinsa tekivät samannimistä tv-show’ta, joka yhdisteli näyteltyjä sketsejä ja musiikkiesityksiä. Jones ja City Slickersit myös keikkailivat ahkerasti, jolloin heidän tunnusmerkkinsä olivat yhdenmukaiset ruudulliset puvut ja surrealistinen lavashow.
City Slickersien suosio alkoi hiipua 1950-luvun loppupuolella, ja yhtye hajosi muutaman muodonmuutoksen jälkeen lopullisesti 1960-luvun alussa.
