Sosiaalinen vammaistutkimus, kriittinen vammaistutkimus tai Disability studies ja siihen liittyvä vammaisaktivismi alkoivat USA:ssa 1960-luvulla rinnan kansalaisoikeusliikkeen kanssa. Sen tavoitteena oli tehdä yhteiskunnasta vammaismyönteisempi ja parantaa vammaisten henkilöiden elämänlaatua. ^[1]

Tavoite alkoi muuttua jo 1980-luvulla, kun sosiaalinen vammaistutkimus omaksui postmodernin teorian ajatuksia ja alkoi kehittyä radikaalimmaksi ja joidenkin mielestä myös todellisuuspakoiseksi. Vammaisuus alettiin tällöin ymmärtää sosiaaliseksi konstruktioksi eikä objektiiviseksi ilmiöksi. Siihen liittyviä ideoita omaksuttiin intersektionaalisuudelta ja queer-teorioilta. Näiden alojen esikuvan mukaisesti myös vammaiset alettiin nähdä sorrettuna ja marginaalisena identiteettiryhmänä. Väitettiin, että ihmiset olivat vammaisia (disabled) vain, koska yhteiskunta ei vastannut heidän tarpeisiinsa.^[1]

Alkuvaiheessa liikettä luonnehti medikalismin ja sosiaalisen mallin vastakkaisuus. Lääketieteellisen ajattelun mukaan vammaisen henkilön asemaa parannettiin hoitamalla vammaa. Sosiaalisessa mallissa vaadittiin ympäristön muuttamista vammaiselle henkilölle sopivaksi. Michael Oliverin mukaan vauriosta (impairment) oli seurauksena vammaisuus (disability). Näin tapahtui kuitenkin ainoastaan, jos yhteiskunnan normit laiminlöivät vammaisen ihmisen tarpeet. Yhteiskunnan tuli siksi mukautua vammaisuuden asettamiin vaatimuksiin eikä päinvastoin.^[2]

Vaatimus vammaisystävällisestä ympäristöstä ei ollut radikaali, sillä esteettömyyden periaatetta oli jo alettu soveltaa.^[3] Vaatimuksesta kuitenkin kehittyi postmodernin filosofian hengessä äärimmäisen radikaali Disability Studies -teoria, joka vei vammaisuuden sosiaalisen konstruoinnin loppuun saakka.^[4] Uuden Teorian mukaan ableismi oli sortava yhteiskunnallinen diskurssi, koska siinä katsottiin, että oli parempi olla normaali (neurotyypillinen, työkykyinen) kuin vammainen. Ableismissa vammaisuus konstruoitiin "epänormaaliksi" ja huonommaksi asiantilaksi kuin vammattomuus. Ableistista maailmankuvaa katsottiin tuettavan lääketieteellä, mikä oli biovallan käyttöä ja vammaisten sortoa. Tutkija Dan Goodleyn mukaan esimerkiksi työkykyisyyden kohottaminen ihanteeksi edusti uusliberaalia arvomaailmaa, jossa ihminen oli kapitalistin työvoimaa. Goodleyn mukaan vammaisuus oli myönteinen identiteetti, joka auttoi muuttamaan yhteiskunnan arvoja pois ableismista.^[5]

Pääartikkeli: WHO:n malli vammaisuudesta

Sosiaalinen vammaistutkimus liikkui tavallaan jälkijunassa, sillä YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 olivat saaneet aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen puhtaasti medikalistisesta vammaisuuden mallista. Maailman Terveysjärjestö (WHO) oli ottanut käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät siten, että vammaisuus syntyi yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. ^[6] Jo YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n uuden näkemyksen ja totesi, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ollut.

Sosiaalisen vammaistutkimuksen piirissä luotu vammaisuuden sosiaalinen malli asettui kuitenkin myös WHO:n mallin radikaaliksi vastakohdaksi edustaessaan näkemystä, että kaikenlainen vammaisuus oli yksin yhteiskunnan syytä. Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliverin mukaan vammaisuus ei johtunut lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä.^[7][8]

Vammaisuuden sosiaalista mallia alettiin kritisoida liioitteluna myös vammaisliikkeen omassa piirissä.^[9] Tämä ei kuitenkaan johtanut WHO:n mallin hyväksymiseen. Sen sijaan sosiaalisen vammaistutkimuksen piirissä kehitettiin näennäisesti uusi teoria, "vammaisuuden relationaalinen malli"^[10], joka kuitenkin sisälsi samat asiat kuin WHO;n malli lisättynä poliittisella kielenkäytöllä, kuten uusliberalismin ja ableismin kritiikillä.

Helen Pluckrose ja James Lindsay toteavat, että radikaalin vammaistutkimuksen teesit olivat paitsi järjettömiä, myös postmodernin filosofian jälkivaiheen suoria sovelluksia.^[11] Sen identiteettejä korostava päähänpinttymä vaati vammaisia ihmisiä identifioitumaan vammaansa ja ylistämään sitä. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä vammaiset eivät hyötyneet siitä, että heidän vammaansa pidettiin vain sosiaalisena konstruktiona. Oli väärin vaatia heitä ylistämään vammaisuuttaan ja arvostelemaan "ableismia". Erityisen huolestuttavaa oli lääketieteen ja kuntoutuksen kieltäminen, kuten esimerkiksi tekivät ne kuurot, jotka torjuivat kuulemista helpottavan teknologian käytön.^[12]

• Aila Järvikoski: Vajaakuntoisuudesta elämänhallintaan? Kuntoutuksen viitekehysten ja toimintamallien tarkastelu. nro 46 Kuntoutussäätiö, 1994. ISBN 951-8957-88-6
• Oliver, Michael: Understanding Disability. Macmillan, 1996. ISBN 0-333-59916-0
• Oliver, Mike: The social model of disability: thirty years on. Disability & Society, 2013, 28. vsk, nro 7, s. 1024–1026. Artikkelin verkkoversio.
• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3 (englanniksi)
• Shakespeare, Tom: The Social Model of Disability. Teoksessa: The Disability Studies Reader (toim. Lennart J. Davis), s. 195–203. Routledge, 1997. ISBN 978-1-138-93022-3 Teoksen verkkoversio.
• Simo Vehmas: Vammaisuus – johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Helsinki: Gaudeamus Kirja Oy. Yliopistokustannus University Press Finland Ltd., 2005. ISBN 951-662-957-1