Skotlannin kuningaskunta (gaeliksiRìoghachd na h-Alba, skotiksiKinrick o Scotland) oli Ison-Britannian saaren pohjoisosassa Länsi-Euroopassa sijainnut valtio vuosina 843–1707. Englannin kuningaskunta esitti sille usein vaatimuksia, joilla Englanti pyrki saamaan alueella ylivallan. Lopulta vuonna 1707 Skotlanti solmi Englannin kanssa unionisopimuksen, jolla alueet liitettiin yhteen ja perustettiin Ison-Britannian kuningaskunta.[1] Vuonna 1700 Skotlannin kuningaskunnan asukasluku oli noin 1,1 miljoonaa.
Skotlannin yhdisti sen ensimmäinen kuningasKenneth I MacAlpin vuonna 843. Seuraavan 850 vuoden aikana maahan kehitettiin oma laki- ja opetusjärjestelmä, jotka sillä on käytössä vielä tänäkin päivänä. Skotlannilla oli myös oma raha- ja mittajärjestelmä. Aluksi kuningaskunnan alueet sijoittuivat Forth- ja Clydejokien pohjoispuolelle, Lounais-Skotlannin ollessa yhä Strathclyden hallitsijoiden alaisuudessa. Kaakkois-Skotlanti puolestaan oli ollut Bernicia-kuningaskunnan hallinnassa noin vuodesta 638, myöhemmin Northumbrian kuningaskunnan alla. Tästä alueesta kilvoiteltiin Konstantin II:n aikaan ja lopulta se liitettiin Skotlannin kuningaskuntaan vuonna 1018, jolloin Malcolm II työsi rajan etelässä aina Tweedjoelle asti. Lähes sama raja on edelleen Skotlannin kaakkoisrajana.
Merkittävä Skotlannin kuningassuku oli Stuart-suku, jonka ensimmäinen hallitsija oli Robert II. Suvun hallituskausi oli kuitenkin täynnä sisäisiä konflikteja.[1] Suku sai mahdollisuuden Englannin kruunuun, kun Englannin Henrik VII:n tytär Margareeta Tudor avioitui Jaakko IV:n kanssa. Heidän pojantyttärensä Maria Stuart vaati itselleen Englannin kruunua, mikä johti myöhemmin hänen teloitukseensa. Tämän poika Skotlannin Jaakko VI kuitenkin peri Englannin kruunun Elisabet I:n kuoltua lapsettomana.
.svg)
