Sisilianpaimenkoira (Cane Pecoraio Siciliano) on italialainenkoirarotu. FCI ei ole sitä toistaiseksi tunnustanut, mutta Alianza Canina Latina sitä vastoin on[1]. Lisäksi Ente Nazionale della Cinofilia Italiana on aloittanut rodun rekisteröintiprosessin, ja se on lisätty hyväksytyksi roduksi ns. "lisärekisteriin" (Registro Supplementare Riconosciuti - RSR).[2]
Sisilianpaimenkoiran silmät ovat kohtisuorat, korvat korkealle asettuneet ja päähän verrattuna pienet. Takaraajoissa on joko yksöis- tai kaksoiskannukset. Urosten säkäkorkeus on vähintään 65 cm (ihanne 69 cm) ja narttujen vähintään 59 cm (ihanne 64 cm).[3]
Pitkä karvapeite vaihtelee aaltoilevasta lähes kiharaan. Sallitut värit ovat fawn kaikissa sävyissään kermasta mahonginpunaiseen, vaalea maksanruskea, brindle, harmaa ja musta; kaikissa edellä mainituissa väreissä voi esiintyä tan-merkit silmien yllä, kuonossa, poskissa, rintakehässä ja raajoissa. Vanhemmiten tan-merkit vaalenevat, ja lopulta niistä tulee erittäin vaalean norsunluun väriset. Myös (vähäisemmät tai laajemmat) valkoiset merkit sallitaan, ja ns. "nunna"-kuviointi on ihannetapaus: tällöin valkoista on kuonossa, kaulassa, niskassa, rintakehässä, raajojen alaosissa ja hännänpäässä. Valkoinen ei saa koskaan olla dominoiva, vaan sen tulee kattaa vähemmän karvapeitteestä kuin päävärityksen. Sallituista väreistä epätoivottavia ovat brindle ja harmaa.[3]
punainen
brindle
musta
black&tan
Luonne ja käyttäytyminen
Sisilianpaimenkoira on tasapainoinen, peloton, erittäin rohkea, hyvin älykäs, uskollinen, luotettava ja tottelevainen työkoira. Se on kuitenkin epäluuloinen vieraita kohtaan ja rotuna vaativa.
Alkuperä
Rotu on kotoisin Sisiliasta, missa sitä on käytetty vuosisatojen ajan vartioimaan maaöljyä ja karjaa pedoilta.lähde? Kallolöydösten perusteella se on peräisin pronssikaudelta, ja jo 300-luvulta eaa. peräisin olevissa mamertiinien kolikoissa esiintyy mastiffityyppinen vartiokoira. Foinikialaisten uskotaan tuoneen sisilianpaimenkoiran esi-isät alueelle noin 1000-0 eaa, ja sitä pidetään sen aikaisen epeiroksenmolossin suorana jälkeläisenä. Sittemmin berbeerien mahdollisesti jo 300-200-luvuilla eaa Sisiliaan tuomat pohjoisafrikkalaiset koirat sekä arabien noin vuonna 878 jaa mukanaan tuomat koirat vaikuttivat paikallisen rodun kehittymiseen.[3]
Rodun lukumäärä alkoi laskea vuonna 1925 susien kadottua saarelta, sillä se menetti täten tarkoituksensa, ja se päätyi lähes sukupuuton partaalle. Elvytysprosessi kuitenkin onnistui, ja nykyisin rotu rekisteröidään ENCI:ssä RSR-rekisteriin.
