Räpsy & Dolly eli Pariisi odottaa on Matti Ijäksen ohjaama elokuva vuodelta 1990. Se oli Ijäksen toinen teatterielokuvaohjaus Koomikon (1983) jälkeen. Välillä hän oli tehnyt neljä kiitettyä televisioelokuvaa.[1] Elokuvan toisena käsikirjoittajana Ijäksen ohella oli Arto Melleri, jolta myös idea on peräisin.
Elokuvan tarina alkaa kun Räpsy (Matti Pellonpää) vapautuu vankilasta. Hänen peräänsä ilmaantuu takaa-ajajia. Lohduttajiksi hän saa naisia, muun muassa entisen tanssijan Dollyn (Raija Paalanen).[2]
Arto Melleri on kuvannut käsikirjoituksen tekoa siten, että hän ja Ijäs työstivät tekstiä vuorotellen: ”Minä teen seuraavan, otan siitä hänen juttunsa pois ja panen omani tilalle. Tätä sanotaan yhteistyöksi, versio version päälle.” Tekijöiden mukaan elokuva on tragikoominen blues.[1]
Raija Paalanen näytteli aikanaan elokuvissa lapsirooleja mutta työskenteli sen jälkeen Hämeenlinnan kaupunginteatterissa. Räpsy & Dolly -elokuvan Dollyn rooli oli siten hänen ensimmäinen roolinsa pitkässä elokuvassa.[1]
Arviot
Aikalaisarvioissa nostettiin Ijäs esille hienojen tv-elokuvien tekijänä, ja jo silloin kiinnitettiin huomiota Ijäksen ja Aki Kaurismäen yhtäläisyyksiin, mutta esimerkiksi Helena Ylänen sanoi, että ”Kaurismäki on – – ihanteellinen yhteiskuntakriitikko ja runoilija. – – Ijäs on marginaali-ihmisistä kiinnostunut humoristi [– – jonka] omin ääni onkin komiikan reunan takaa irvistelevä irvokkuus, tahallinen tyylittömyys ja sen kautta tavoitettu sisäinen kauneus”.[3]
Erään kriitikon arviossa elokuvaa luonnehditaan syrjäytyneitä ihmisiä kuvaavaksi näkemykselliseksi tragikomediaksi.[2]Helsingin Sanomien kriitikko Leena Virtanenkin huomauttaa, että vuonna 2013 katsottuna elokuva muistuttaa hyvin paljon Kaurismäen tuotantoa, jonka Tulitikkutehtaan tyttö valmistui samana vuonna. ”Ehkä jotakin oli silloin ilmassa, tai ainakin juuri näiden herrojen välillä”, Virtanen pohtii. Pellonpää on kuitenkin hänen mukaansa Ijäksen elokuvassa eloisampi ja reagoivampi kuin Kaurismäen hahmot. Virtanen kiittää elokuvan huolellisia visioita ja hahmoja, vaikka tarina ei aina pidäkään katsojaa otteessaan.[4]
