Rippisalaisuus eli rippisinetti (lat. Sigillum confessionis)[1] tarkoittaa papin velvollisuutta pitää salassa kaikki ripissä tai muussa sielunhoidossa kuulemansa.[2]
Suomessa evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon papeilla on ripistä ja sielunhoidollisesta keskustelusta kirkkolaissa säädetty ehdoton vaitiolovelvollisuus sekä kirkon että valtion silmissä. Pappi ei saa ilmaista ripissä tai sielunhoidossa ilmaistua asiaa tai henkilöä. Rippisalaisuutta ei saa paljastaa edes ripittäytyvän suostumuksella. Jos ripittäytyjä antaa tiedon rikoksesta, joka on tekeillä, papin tulee ilmoittaa viranomaisille asiasta niin, ettei ripittäytyjän henkilöllisyys paljastu.[3][4] Ehdoton rippisalaisuus, jota tuomioistuin ei voi määrätä murrettavaksi, on vain papeilla. Se ei ulotu muihin kirkon työntekijöihin, eikä myöskään maallikoihin.[5]
Katolisessa kirkossa papeilla on ehdoton vaitiolovelvollisuus.[6] Kanonisen lain mukaan ripissä kuultua ei saa paljastaa, eikä sitä saa käyttää mitenkään ripittäytyjää vastaan, edes silloin kun ripin kuulija on ripittäytyjän esimies.[7] Kanonisen lain säädös on katolisen kirkon sisäinen. Suomen valtiollisen lain näkökulmasta katolisen kirkon papeilla ei ole ehdotonta vaitiolovelvollisuutta ripissä kuullusta, mutta vaitiolovelvollisuuden laajentamista on esitetty.kenen mukaan? [8]
Ensimmäiset maininnat rippisalaisuudesta on 400-luvulta. Rippisalaisuudella on ollut lain mukaan suojattu asema jo 1200-luvulla. Vuoden 1686 Ruotsin valtakunnan kirkkolaissa rippisalaisuuden rikkomisesta seurasi kuolemantuomio, joka muutettiin virasta erottamiseksi Suomessa vuonna 1869. Rippisalaisuus ei vanhene milloinkaan, vaikka henkilö ei olisikaan enää kirkon viranhaltija. Salaisuuden pitämistä ei nähdä subjektiviisena oikeutena vaan viranhaltijan velvollisuutena.[5]
Lähteet
Aiheesta muualla
