Rikhard Plantagenet, Yorkin 3. herttua. Yksityiskohta Talbot Shrewsbury Book käsikirjoituksen etulehdestä, jossa hän kannattelee jättimäistä fleur-de-lysiä, joka jäljittää Henrik VI:n syntyperän Ludvig IX Pyhään saakka ja perustelee Henrikin vaatimusta Ranskan kuningaskuntaan. Noin 1443-1445.Rikhard Plantagenet'a esittävä lasimaalaus Pyhän Laurentiuksen kirkon ikkunassa Ludlow’ssa.
Rikhard Plantegenet'lla oli vahva perinnöllinen oikeus Englannin kruunuun, sillä hän polveutui isänsä Cambridgen jaarli Rikhardin (1385–1415) kautta, kahdesta Edvard III:n pojasta, Yorkin 1. herttua Edmund Langleysta (1341–1402) ja äitinsä Anne Mortimerin (1388–1411) kautta Clarencen herttua Lionelista. Jälkimmäinen oli Edvard III:n toiseksi vanhin aikuiseksi asti elänyt poika, minkä perusteella Rikhard vaati kruunua itselleen.[1]
Rikhardilla oli yksi vanhempi sisar Isabel. Rikhardin äiti Anne Mortimer kuoli pian pojan syntymäm jälkeen, ja isä Cambridgen jaarli Rikhard mestattiin vuonna 1415 osuudestaan ​​salaliitossa kuningas Henrik V:tä vastaan. Muutaman kuukauden päästä isän kuolemasta Rikhardin lapseton setä Yorkin 2. herttua Edward, kaatui Azincourtin taistelussa vuonna 1415. Rikhard peri tittelin ja maaomistukset ja hänestä tuli Yorkin 3. herttua. Äidinpuoleisen suvun alempiarvoinen titteli, mutta suuremmat maaomaisuudet sekä heidän vaatimuksensa valtaistuimeen lankesivat hänelle myös eno Edmund Mortimerin, Marchin jaarlin kuoltua vuonna 1425.[1]
Kruununtavoittelija
Vuonna 1453 hallitseva kuningas Henrik VI sairastui ja Rikhardista tuli Englannin lordiprotektori. Kuninkaan tervehtymisen jälkeen Rikhard ei suostunut luopumaan vallasta, koska väitti oman oikeutuksensa valtaistuimeen olevan voimakkaampi. Tästä alkoi ruusujen sota, kamppailu kruunusta Lancasterin ja Yorkin sukujen välillä.
Avioliitto ja jälkeläiset
Rikhard Plantegenet'lla oli avioliitosta Cecily Nevillen (1415–1495) kanssa kaikkiaan 12 lasta:[1]
Anne of York (10. elokuuta 1439 – 14. tammikuuta 1476), avioitui ensin Henry Hollandin, Exeterin herttuan ja toisen kerran Sir Thomas St. Legerin kanssa
Henry of York (10. helmikuuta 1441 – 10. helmikuuta 1441), kuoli pian syntymänsä jälkeen
Edward IV (28. huhtikuuta 1442 - 9. huhtikuuta 1483)
Edmund, Rutlandin jaarli (17. toukokuuta 1443 – 30. joulukuuta 1460), kuoli Wakefieldin taistelussa
Elizabeth of York (22. huhtikuuta 1444 – mahdollisesti tammikuun 1503 jälkeen), John de la Polen, Suffolkin toisen herttuan vaimo
Margaret of York (3. toukokuuta 1446 – 23. marraskuuta 1503) avioitui vuonna 1468 Kaarle I Rohkean, Burgundin herttuan kanssa, Heillä ei ollut jälkeläisiä.
William of York (7. heinäkuuta 1447 – kuoli sylilapsena)
John of York (7. marraskuuta 1448 – kuoli sylilapsena)
George Plantagenet, Clarencen herttua (21. lokakuuta 1449 – 18. helmikuuta 1478), kuoli veljensä Edward IV:n teloittamana
Thomas of York (1450/1451 – kuoli sylilapsena)
Richard III (2. lokakuuta 1452 – 22. elokuuta 1485), kuoli Bosworth Fieldin taistelussa
Ursula of York (22. heinäkuuta 1455 – kuoli sylilapsena)[1]
Perintö
Rikhardista ei koskaan tullut kuningasta, vaan hän kaatui Wakefieldin taistelussa vuonna 1460. Hänen vanhin poikansa, Marchin jaarli Edvard, onnistui myöhemmin tuhoamaan koko Lancaster-suvun laillisen perimyslinjan sukupuuttoon ja nousi kuninkaaksi nimellä Edvard IV. Edvardin kuoltua hänen veljensä, Gloucesterin herttua Rikhard, vangitsi ja luultavasti surmasi tämän pienet pojat (niin kutsutut Towerin prinssit) ja nousi kuninkaaksi nimellä Rikhard III. Lancasterien viimeinen kruununtavoittelija Henrik VII löi Rikhard III:n vuonna 1485 ja nai Yorkin Elisabetin, Edvard IV:n tyttären, jolloin Tudor-suku astui valtaan ja ruusujen sota käytännössä loppui.
