Puna-ailakki (Silene dioica, syn. Melandrium rubrum, M. silvestre, M. diurnum, M. dioicum) on Euroopassa ja Suomessa yleinen magentanpunainen kuivan paikan kasvi.
Puna-ailakki kuvattuna Johann Georg Sturmin teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).
Puna-ailakki kasvaa 20–60 cm korkeaksi. Yläosastaan tummanpunainen ja pehmeäkarvainen varsi on pysty tai koheneva, haaraton tai vähähaarainen. Kasvin lehdet vaihtelevat muodoltaan soikeista vastapuikeisiin ja ovat 3–8 cm pitkiä.
Kukat ovat magentanpunaiset tai joskus harvoin valkoiset ja halkaisijaltaan noin 2 cm. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön, punakarvainen ja soikea. Teriö on lisäteriöllinen ja väriltään punainen. Terälehtien lapa on syvään kaksihalkoinen ja niiden liuskat ovat 2–6 mm leveitä. Puna-ailakin kukat ovat kaksikotisia, eli heteet ja emit sijaitsevat eri yksilöissä. Puna-ailakki kukkii Suomessa kesä-elokuussa.
Puna-ailakista tunnetaan ainakin kolmea eri muunnosta, var. dioica, var. serpentinicola ja var. smithii.[3]
Puna-ailakki saattaa joskus risteytyä valkoailakin (S. latifolia) kanssa. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi ja vankempi. Kukat ovat tavallisesti vaaleanpunaisia tai vaalean violetinpunaisia.[4]
Suomessa puna-ailakkia tavataan koko maassa. Laji on yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.[5] Se on alkuperäinen kasvi Länsi-Suomessa, mutta levinnyt 1900-luvulla itään ja pohjoiseen ihmisen mukana sekä heinänsiemenen joukossa että koriste- ja rohdoskasvina.[6]
Elinympäristö
Puna-ailakki kasvaa monenlaisilla paikoilla. Sitä tavataan esimerkiksi aurinkoisilla kedoilla ja niityillä, tervaleppäkorvissa ja -lehdoissa, metsänlaidoilla, tunturijyrkänteillä, pihoilla, joutomailla, radanvarsilla, rannoilla ja tienpientareilla.[4] Suomessa laji lienee alun perin ollut lähinnä merenrantojen tervaleppälehtojen ja -luhtien laji. Laji on näissä kasvupaikoissa niin tyypillinen, että sen mukaan on nimetty puna-ailakkityypinlehtokasvillisuusryhmä.[7]
Puna-ailakki on monen perhosen toukkien ravintokasvi.[8] Kimalaiset ja päiväperhoset imevät sen kukkien mettä.[9]
Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
