Pontiac
Henkilötiedot
Syntynyt	1714–1725 Detroitjoki, Michigan
Kuollut	20. huhtikuuta 1769 Cahokia, Illinois
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Yhdysvallat
Taistelut ja sodat	Seitsenvuotinen sota (Uuden-Ranskan puolella) ja Pontiacin kapina.
Sotilasarvo	Ottawien sotapäällikkö
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Pontiac oli ottawa-intiaanien kuuluisin päällikkö. Hän johti vuonna 1763 alkanutta suurta kapinaa Uuden-Englannin linnakkeita vastaan Suurten järvien alueella nykyisissä Yhdysvalloissa. Kapina oli intiaaneille suuri menestys, sillä kapinaan osallistuneet heimot valtasivat yhdeksän linnaketta ja surmasivat tapahtumien yhteydessä yli 2 000 brittiä.^[1] Pontiac murhattiin vuonna 1769.^[2]

Pontiacin tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä, mutta sen on arveltu ajoittuneen vuosien 1714–1725 välille.^[3] Hänen syntymäpaikakseen on mainittu kylä Detroitjoen varrella, Michiganissa,^[4] ja hänen omakieliseksi nimekseen Obwandiyag. Pontiacin varhaisista vuosista ei ole luotettavia merkintöjä. Historioitsijoiden tekemän yhteenvedon mukaan Pontiacin äiti oli ojibwa ja isä ottawa. Ensimmäinen maininta Pontiacista on vuodelta 1745, jolloin hän oli puolustamassa Fort Detroitia (nykyinen Detroit) pohjoisten intiaanien hyökkäyksiä vastaan.^[3] Toinen maininta löytyy tammikuulta 1746, jolloin Pontiac nousi sotapäällikön asemaan cherokeita vastaan tehdyn sotaretken päätteeksi.^[5]

Ranskan ja Britannian siirtomaavaltojen keskinäinen taistelu Ohiolaakson turkismaista johti vuonna 1754 alkaneeseen sotaan maiden välillä. Kaksi vuotta myöhemmin Englanti ja Ranska julistivat virallisesti sodan toisiaan vastaan. Euroopassa seitsenvuotisena sotana tunnettu sota levisi aina Intiaan asti.^[6]

Sodassa ranskalaiset ja englantilaiset tukeutuivat helposti saatavilla oleviin intiaaniliittolaisiin. Pontiac ja hänen soturinsa taistelivat Uuden-Ranskan joukoissa brittejä vastaan.^[3] Yhteenotoissa eri puolen valinneet intiaanit välttelivät toistensa surmaamista. Sodan edetessä Pontiac alkoi arvostaa ranskalaista kenraalia Louis-Joseph de Montcalmia, jonka joukoille hän antoi tukeaan vielä silloinkin, kun kaikki muut intiaaniliittolaiset olivat jo lopettaneet sodan tai siirtyneet brittien puolelle. Miehistä tuli hyviä ystäviä ja Montcalmin kuolema 1759 Quebecin taistelussa oli Pontiacille raskas henkilökohtainen menetys.^[7]

Vuonna 1760 tapahtuneen Montrealin valtauksen jälkeen Suurten Järvien alue siirtyi englantilaisten haltuun.

Ranskalaismieliset intiaanit olivat tyytymättömiä sodan lopputulokseen. Monet päälliköt kannattivat yhä Uutta-Ranskaa, mutta Pontiac hyväksyi brittien herruuden. Hän kannusti näitä siirtokuntansa laajentamisessa ja yritti voittaa heidän ystävyyttään. Mutta englantilaiset eivät kohdelleet intiaaneja niin hyvin kuin ranskalaiset olivat tehneet. Intiaanien merkitys liittolaisina vähentyi ja Pontiac huomasi, että häntä ei arvostettu hänen odottamallaan tavalla.

Suurten järvien ja Ohiolaakson intiaanien katkeruutta lisäsi syvä inho, jota heitä kohtaan tunnettiin rajaseuduilla. Pariisin rauhan yhteydessä tehty päätös jakaa suuria alueita algonkin-kielisten heimojen maa-alueista englantilaisille nosti intiaanien vihat englantilaisia vastaan. Samaan aikaan delawarein profeetta Neolin levitti sanomaa paluusta entiseen. Sana kulki kylästä toiseen ja nykyisestä Pennsylvaniasta lähtöisin ollut henkiliike levisi Illinoisin maaseudulle ja Ohioon.^[8]

Englantilaisten valta sai intiaanit valmistelemaan kapinaa, jonka johtajaksi valittiin Pontiac. Ranskalaiset yllyttivät henkiliikkeen innostamia intiaaneja ja Pontiac uskoi Uuden-Ranskan uuteen nousuun. Hän lähetti viestinviejiä intiaanikyliin kertomaan hankkeilla olevasta kapinasta, jossa tarkoituksena oli vallata englantilaisten haltuun joutuneet linnakkeet.^[9]

Pääartikkeli: Pontiacin kapina

Pontiac aloitti kapinansa toukokuun 9. päivä 1763 ja johti soturinsa Fort Detroitin ympärillä olevia asutuksia vastaan. Samanaikaisesti Pontiacin liittolaiset saartoivat linnakkeen. Kesällä 1763 Pontiacin alaisuudessa olleet ryhmät valtasivat kahdeksan brittien linnaketta. Hyökkäyksiin osallistui kaikkiaan noin 3000 soturia yli kymmenestä heimosta. Ainoastaan Fort Detroit, Fort Niagara ja Fort Pitt (nykyinen Pittsburgh) jäivät valtaamatta. ^[2]

Lokakuussa 1763, vajaa puoli vuotta kapinan alkamisesta, Pontiac sai kirjeen Ranskan Louisianan komentajalta majuri Pierre Joseph de Villiersilta, joka kehotti intiaaneja lopettamaan turhan verenvuodatuksen.^[10] Pontiac suostuikin lopettamaan Fort Detroitin piirityksen saatuaan kuulla Englannin kuningas Yrjö III:n julistuksesta rajoittaa uudiasukkaiden muuttoliikettä. Kapinallisten iskut jatkuivat kuitenkin syksyyn 1764, jolloin suurin osa lopetti sotimisen.^[11]

Pontiac yritti turhaan elvyttää rakoilevaa liittoaan tekemällä puhujamatkoja länteen. Myös ranskalaiset kieltäytyivät tukemasta häntä. Vuonna 1765 Pontiac käski jäljelläolevia sotureitaan lopettamaan hyökkäykset ja suostui lopulliseen rauhansopimukseen englantilaisten kanssa kesällä 1766. Kapinan epäonnistuminen himmensi Pontiacin mainetta. Raskaimmin asiaan suhtautuivat illinoisin liittokunnan heimot, jotka olivat eniten uskoneet Pontiacin ja Uuden-Ranskan nousuun.^[12] Erään neuvottelun aikana syntyneessä riidassa Pontiac puukotti illinoisien peoria-heimon vaikutusvaltaista päällikköä Makatachingaa.^{[13] [12]}

Vuonna 1768 Ohion intiaanien hyökkäykset englantilaisasutuksia vastaan lisääntyivät, ja monet pelkäsivät Pontiacin suunnittelevan uutta kapinaa. Tapaukset osoittautuivat kuitenkin yksittäisiksi hyokkäyksiksi, sillä Pontiacin vaikutusvalta idässä oli kadonnut lopullisesti. Hän joutui jättämään jopa oman talvileirinsä Ohion Maumeejoella nuorten soturien halveksunnan takia.^[14]

Muutettuaan lähimpien sukulaistensa kanssa Illinoisin maaseudulle, Pontiac teki kauppamatkan Mississippijoelle ja kävi samalla matkalla tervehtimässä St. Louisin ranskalaisia ystäviään. Paluumatkalla hän poikkesi seurueineen St. Louisin lähellä sijainneessa illinoisien peoria-heimon kylässä. Kylän tapahtumista tuolta ajalta ei ole luotettavaa tietoa, mutta seurueen jatkaessa matkaansa Pontiac oli luvannut tehdä kylään suuren kostohyökkäyksen seuraavan kevään aikana.^[15]

Maaliskuussa 1769 Peoriassa liikkui huhu, että Pontiac oli lähettänyt 150 kanootillista sotureita tuhoamaan illinoisien kylät.^[16] Sikäläiset heimot eivät tienneet Pontiacin vallan katoamisesta, vaan pyysivät turvaa eurooppalaisilta kuviteltua hyökkäyksestä vastaan. Samaan aikaan Pontiac saapui pienen seurueen kanssa St. Louisiin käymään kauppaa ja tapaamaan ystäviä.^[17] Kuullessaan Pontiacin aikovan käydä myös läheisessä Cahokiassa, ranskalaisten ja illinoisien asuttamassa sekakylässä, St. Louisin asukkaat varoittivat päällikköä. Pontiac ei kuitenkaan uskonut vaaran uhkaavan itseään, vaan käveli seurueineen Cahokiaan.^[16]

Cahokiassa seurue hajaantui eri suuntiin 20. huhtikuuta 1769. Pontiac oli aseettomana ja yksin, kun hänen seuraansa liittyi nuori peoria-soturi.^[18] Miehet menivät yhdessä eräälle paikalliselle kauppa-asemalle tutkimaan kauppatuotteita. Pontiacin poistuessa kaupasta peoria seurasi häntä. Kadulla nuori intiaani iski tomahawkilla ottawajohtajan takaapäin tajuttomaksi, puukotti uhriaan tämän kaaduttua maahan ja pakeni paikalta. Pontiac jäi makaamaan kadulle kuolettavasti haavoittuneena.^[12]

Pontiacin seurue, johon kuului kaksi hänen aikuista poikaansa ja noin 20 ottawaa, ei ottanut päällikkönsä ruumista mukaansa vaan poistui Cahokiasta nopeasti. Perimätiedon mukaan ranskalaiset kuljettivat Pontiacin ruumiin St. Louisiin, jonne hänet haudattiin. Hautapaikan tarkka sijainti on kiistanalainen.^[19]

Tieto Pontiacin kuolemasta levisi hitaasti itään ja saavutti monien kapinaan osallistuneiden heimojen kylät vasta kuukausia tapahtuneen jälkeen.^[20] Jotkut intiaanijohtajat vannoivat kostoa, ja vuonna 1770 ojibwojen pieni sotapartio kävi etsimässä Pontiacin murhaajaa Cahokiasta. He surmasivat joitakin syyttömiä ja kertoivat olevansa tyytyväisiä vasta kun illinoisit ja englantilaiset oli tuhottu. Myöhemmät heimosodat illinoisien mailla liittyivät enemmän intiaanien vanhoihin riitoihin kuin Pontiacin puolesta tehtyihin kostoiskuihin.^[21].

Murhan syy ei selvinnyt koskaan. Sen mahdollisista motiiveista liikkui erilaisia huhuja, joiden paikkansapitävyyttä ei kyetty todistamaan. Ranskalaisten keskuudessa liikkuvan teorian mukaan Williamson-niminen brittikauppias oli palkannut nuoren peorian verityöhön lupaamalla palkkioksi tynnyrillisen rommia.^[22] Williamson-nimisiä henkilöitä kuulusteltiin, mutta kukaan ei osoittautunut etsityksi kauppiaaksi.^[23] Toinen versio väitti, että illinoisit itse olivat heimoneuvostonsa päätöksellä valinneet Pina-nimisen soturin surmaamaan Pontiacin kostoksi siitä, että tämä oli puukottanut Pinan setää Makatachingaa kaksi vuotta aiemmin. Eräs teoria kertoi englanninvastaisten intiaanien suunnittelemasta kostosta brittien kannattajaksi kääntynyttä Pontiacia vastaan.^[12]

Aikalaiskuvausten mukaan Pontiac oli ylpeä, ylimielinen ja helposti suuttuva.^[24] Alaistensa keskuudessa hänet tunnettiin ankarana komentajana, joka ei sietänyt vastaväitteitä.^[25] Kirjallisuudessa Pontiac kuvataan lähes poikkeuksetta sodanhaluiseksi, mutta hänestä löytyi myös inhimillinen puoli. Siitä esimerkkinä oli syksyllä 1760 sattunut tapaus, jossa majuri Robert Rogers johdatti 200 rajavartijaa Detroitiin. Dokumentoidun tiedon mukaan Pontiac esti sotureitaan käymästä Rogersin miesten kimppuun ja säästi monet näistä varmalta kuolemalta. Kapinan tauottua Pontiacin käytöstavat herättivät ihastusta englantilaisissa ja häntä pidettiin rehellisempänä ja inhimillisempänä kuin muita intiaanijohtajia tai ranskalaisia upseereita.^[26]

Eurooppalaisten kauneuskäsitysten mukaan Pontiac ei ollut erityisen komea. Vaatetuksessaan hän sekoitti keskenään omaa ja eurooppalaista perinnettä ja arvosti suuresti ranskalaisen upseerin univormua, jonka kenraali de Montcalm oli lahjoittanut hänelle.^[7] Fyysisesti Pontiac oli hyväkuntoinen ja rakenteeltaan kookkaampi kuin intiaanit yleisesti.^[24]

Pontiacilla oli elämänsä aikana useita vaimoja. Hänen ensimmäisistä avioliitoistaan ja vaimojen nimistä ei ole kuitenkaan luotettavaa tietoa. Eräs vaimoista, joka tunnettiin nimellä Pokanoka, hukkui Mazen Creekissa Illinoisissa 1764.^[17] Vaimoista nuorin, Kan-tuck-ee-gun, muistetaan lähinnä naisena, joka allekirjoitti rauhansopimuksen 1817.^[27]

Pontiacin kunniaksi nimettiin kaupunki Illinoisissa ja Michiganissa ja maakunta Quebecin provinssissa. Maailman suurin autonvalmistaja General Motors valmisti Pontiac-merkkisiä autoja vuosina 1926–2010 ja Detroitilainen panimo valmisti Chief Pontiacin nimeä kantavaa olutta.^[28] Kanadan kuninkaallinen sotakorkeakoulu (RMC) nimesi laivueen Pontiacin mukaan.^[29]

• Anderson, Fred: Crucible of War, Vintage, 2001. ISBN 978-0375706363 (englanniksi)
• Andersson, Rani & Henriksson, Markku: Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.
• Ashlee, Laura Rose: Traveling Through Time: A Guide to Michigan's Historical Markers, University of Michigan Press, 2005. ISBN 9780472030668. (englanniksi)
• Dickason, Olive Patricia: Canada's First Nations: A History of Founding Peoples from Earliest Times, Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0195428926. (englanniksi)
• Eckert, Allan W.: The Conquerors, Jesse Stuart Foundation, 2002. ISBN 978-1931672078. (englanniksi)
• Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985, s. 120–121. ISBN 951-662-385-9.
• Hurt, Douglas: Ohio Frontier, Indiana University Press, 1996. ISBN 0253332109. (englanniksi)
• Lippert, Dorothy: Native American History for Dummies, Wiley, 2007. ISBN 9780470148419. (englanniksi)
• Moore, Charles: North West Under Three Flags (1635–1795), Asian Educational Services, 2000. ISBN 978-8120611535. (englanniksi)
• Peckham, Howard H.: Pontiac and the Indian Uprising, Wayne State University Press, 1994. ISBN 978-0814324691. (englanniksi)
• Santoro, Nicholas J.: Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5. (englanniksi)
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)