Plasmanäytön rakennePlasmanäyttö PLATO-päätteessä.Moderni plasmanäyttö (noin vuonna 2007).
Plasmapaneelinäyttö on litteän näytön mahdollistava tekniikka. Plasmapaneelinäyttöjä käytettiin tyypillisesti suurissa (yli 37-tuumaisissa) televisioissa. Sadattuhannet pienet solut sijaitsevat kahden lasilevyn välissä. Nämä solut sisältävät sekoituksen jalokaasuja (neonia ja ksenonia). Solun läpi kulkeva sähkövirta ionisoi kaasun muuttaen sen plasmaksi. Plasma säteilee ultraviolettivaloa, joka puolestaan saa fluoresoivan materaalin tuottamaan näkyvää valoa.
Litteän plasmanäytön keksimisestä on palkittu kolme henkilöä: Donald Bitzer, H. Gene Slottow, ja Robert Willson.[1] Plasmanäyttö syntyi PLATO-järjestelmän (Programmed Logic for Automatic Teaching Operations) kehityksen ohessa.[1] PLATO:n vaatimuksena oli näyttö, joka kykeni grafiikan ja kuvien esittämiseen, johon aikakauden tekniikka ei pystynyt: vuonna 1963 Bitzer antoi jatko-opiskelijana olleelle Willsonille tehtäväksi tutkia ratkaisuvaihtoehtoja.[1] Noin vuotta myöhemmin Slottow ja Willson keskustelivat tekniikasta ja kehittivät elektronisen näytön, jossa jokainen pikseli on valaistu kunnes uutta tietoa tulee.[1] Ratkaisulla vältettiin kallista muistitekniikkaa.[1]
Aluksi plasmanäytöt olivat yksivärisiä ja myytiin kaupallisiin ja sotilastarkoituksiin: eräs käyttökohde oli Trident-ohjusta käyttävissä sukellusveneissä.[1]
Vielä 1990-luvun alussa plasmanäytöllä oli etuja nestekidenäyttöön (LCD) verrattuna, mutta se oli myös kalliimpi.[2] Aktiivimatriisitekniikkaan perustuvat TFT-näytöt ratkaisivat TFT-näyttöjen ongelmat ja nestekidenäytöt syrjäyttivät plasmanäytöt.[2] Nykyään plasmanäyttöjen katsotaan olevan vanhentunutta tekniikkaa.[2]
Ominaisuudet
Plasmanäyttöihin liitetään korkeampi energian kulutus suhteessa näytön pinta-alaan kuin kuvaputki- tai nestekidenäytöissä.[3]
