Pihlajat

Hakusana ”Sorbus” ohjaa tänne. Sorbus on myös kasvin mukaan nimetty alkoholijuoma.
Pihlajat
Kotipihlajan (Sorbus aucuparia) marjoja.
Kotipihlajan (Sorbus aucuparia) marjoja.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Suku: Pihlajat Sorbus
L.
Katso myös

  Pihlajat Wikispeciesissä
  Pihlajat Commonsissa

Kotipihlaja kukkii suurimmassa osassa Suomea kesäkuussa.
Riippapihlaja täydessä marjassa.

Pihlajat eli paripihlajat (Sorbus) on kasvisuku, johon kuuluu 100–200 lajia. Pihlajat ovat pienehköjä puita tai pensaita. Lajien määrässä on suurta epätarkkuutta, koska pihlajia on monia lähisukuisia kantoja, jotka toiset kasvitieteilijät laskevat erillisiksi lajeiksi, toiset eivät. Pihlajien sukua on myös jaettu nykyään useammaksi pienemmäksi suvuksi. Suomessa esiintyvät 4–6 pihlajalajia luokitellaan nykyisin neljään eri sukuun. Pihlajat kuuluvat ruusukasvien heimoon (Rosaceae) ja ovat varsin läheistä sukua orapihlajille (Crataegus) ja omenapuille (Malus). Joskus myös aronioita (Aronia) on kutsuttu mustiksi pihlajiksi.

Pihlajien suvun puut ja pensaat ovat levinneet koko Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Aasian lauhkean vyöhykkeen alueille. Pihlajat kuuluvat myös kaikkein pohjoisimpana menestyviin puulajeihin. Pohjois-Norjassa niitä tavataan 71. pohjoiselle leveyspiirille asti.

Lajeja

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena neljä pihlajalajia. Ylivoimaisesti yleisin on koko maassa menestyvä kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota useimmiten kutsutaan yksinkertaisesti pihlajaksi. Sen luontainen levinneisyysalue käsittää lähes koko Euroopan. Ruotsinpihlaja (Sorbus intermedia, aikaisemmalta nimeltään Sorbus suecica) on levinnyt Turun saaristoon, Ahvenanmaalle, Etelä-Ruotsiin ja läntiseen Baltiaan. Suomenpihlaja (Sorbus hybrida, aikaisemmin Sorbus fennica) kasvaa luonnonvaraisena Lounais-Suomessa,[1] Kaakkois-Ruotsissa sekä Etelä- ja Keski-Norjassa. Kaunopihlaja (Sorbus meinichii) kasvaa ainoastaan Etelä-Norjassa ja Itämeren saarilla Gotlannissa, Tukholman saaristossa ja Ahvenanmaalla.[2] Useat pihlajalajit risteytyvät keskenään, ja kolme viimeksi mainittua lajia ovat alkuperältään risteymäjohdannaisia toisena kantavanhempana kotipihlaja.

Suomessa kasvavat lajit on helpointa erottaa toisistaan lehtien perusteella. Kotipihlajan parilehdykkäisen lehden lehdykät ovat kokonaan irrallisia. Suomenpihlajalla on pari irrallista lehdykkää lehden tyvessä, ruotsinpihlajan lehti on vain syvähalkoinen. Sen sijaan kaunopihlaja muistuttaa suuresti suomenpihlajaa, ja sen ainoa varma tuntomerkki on marja, jossa on vain yksi kelvollinen siemen. Ruotsin- ja suomenpihlaja ovat selvästi leveäkasvuisempia kuin kotipihlaja.

Pohjois-Amerikassa yleisimpiä pihlajalajeja ovat amerikanpihlaja (Sorbus americana), komeapihlaja (Sorbus decora) ja sitkanpihlaja (Sorbus sitchensis). Myös kotipihlajaa kasvatetaan Pohjois-Amerikassa yleisesti puistoissa ja puutarhoissa, joista se on paikoitellen villiintynyt.

Pihlajalajeja

Pihlajalajikkeita

Tuomipihlajat, kuten esim. marjatuomipihlaja (Amelanchier alnifolia), nk. saskatoon, ei nimestään huolimatta kuulu pihlajien kasvisukuun, vaan on ruusukasvien heimoon kuuluva suku.

Käyttö

Pihlajia käytetään yleisesti koristekasvina. Kotipihlaja on suomalaisten vanha pyhä puu, ja se on yleinen maaseutujen pihapuu. Luonnonkannan lisäksi puisto- ja puutarhakasveina kasvatetaan nykyisin ruotsin- ja suomenpihlajaa sekä useita kotipihlajan jalostettuja muunnoksia. Kotipihlajan muunnoksia ovat esimerkiksi riippuvaoksainen riippapihlaja (Sorbus aucuparia 'Pendula')[7] ja kapea ja korkea pylväspihlaja (Sorbus aucuparia 'Fastigiata').[8]

Pihlajan marjamaiset hedelmät ovat sorbiinihappojensa vuoksi happamia, mutta silti ihmisravinnoksi kelpaavia, etenkin syksyn ensimmäisten pakkasten miedonnettua happamuutta. Pihlajan marja muistuttaa tiivistettyä omenaa ja ravintoarvoltaan sen maltoa pidetään vähintään perunan veroisena. Pihlajan lehdistä voidaan valmistaa erinomaista yrttiteetä.[1]

Jonkin verran luonnonpihlajaa makeammat ja suuremmat marjat on makeapihlajassa (Sorbus aucuparia 'Edulis'). Pihlajan marjat sisältävät runsaasti C-vitamiinia. Marjoja käytetään hillojen, hyytelöiden, makeisten ja alkoholijuomien raaka-aineena.

Kansanlääkinnässä pihlajan marjoja on käytetty reumatismin ja keuhkovikojen hoitoon. Niillä on uskottu myös olevan virtsaneritystä lisäävää vaikutusta,[1] ja niitä on käytetty ulostuslääkkeenä.

Pihlajan tiivis puuaines soveltuu puukäsitöiden ja puuastioiden raaka-aineeksi sekä huonekalujen valmistamiseen. Taipumista kestävänä pihlajaa on käytetty lisäksi muun muassa haravan piikeissä, seiväshypyssä seipäänä, tuuli- ja vesimyllyjen rattaiden hampaina, kärryjen akselina, puujousena, reen aisoissa[1] ja vempeleenä luokkavaljastuksessa. Pihlajaa voidaan ”lahottaa” pari vuotta kosteassa, jolloin sen tumma sydän ja vaalea läski sekoittuvat, luoden erittäin kauniin puukuvion mustine raitoineen. Pihlajan kuori soveltuu nahan parkitsemiseen sisältäen runsaasti parkitsemisaineita.[9] Pihlaja suojelee myös pihalla olevia omenapuita ja omenasatoa pihlajakoilta.

Pihlaja kansanperinteessä

Eurooppalaisessa kansanperinteessä pihlajalla on vankka asema pahalta taikuudelta suojelevana kasvina, ja siksi se on ollut yleinen esimerkiksi kävelykeppien materiaalina. Monissa tarinoissa velhojen taikasauvoja valmistetaan pihlajasta.

Pihlaja on Kalevalassa Ukko ylijumalan oletetun vaimon maanjumalatar Raunin puu. Se oli muinaissuomalaisten pyhä puu; erityisen pyhinä on pidetty sellaisia pihlajia, jotka kasvavat erityisissä paikoissa, kuten toisen puun rungosta tai kallion halkeamasta. Pihlajan marjassa on viiskanta, jota virolaiset ja suomalaiset ovat pitäneet onnea tuovana symbolina. Kalevalassa pihlajasta ennustettiin hyvät vuodet, naimaonni ja tulevat sodat.

Lähteet

  1. ↑ a b c d Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä. Viitattu 31.3.2008.
  2. ↑ Arne Anderberg: Den virtuella floran Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 31.3.2008. (ruotsiksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Räty, Ella (toim.): Viljelykasvien nimistö. Puutarhaliiton julkaisuja nro 363. Helsinki 2012. ISBN 978-951-8942-92-7
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio 2. painos, s. 316–320. Suomentanut Seppo Vuokko & Henry Väre. Tammi, 2005. ISBN 951-31-2924-1
  5. ↑ a b Mitchell, A. & Wilkinson, J.: Euroopan puuopas, s. 177–178. Suomentanut Arto Kurtto. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6
  6. ↑ a b c [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Puutarha.net[vanhentunut linkki]
  8. ↑ Pylväspihlaja[vanhentunut linkki]
  9. ↑ Coloria

Aiheesta muualla