Paulinin isä oli ranskalainen ja äiti saksankielinen sveitsiläinen. Pierre Paulin varttui LaonissaPicardien alueella Pohjois-Ranskassa. Hän ihaili suuresti setäänsä Georges Paulinia, joka suunnitteli autoja Panhardille, Peugeotille ja Rolls-RoyceBentleylle; patentoi ensimmäisen sähkökäyttöisen sisäänvedettävän kovakaton vuonna 1931[1]; värvättiin brittien vakoojaksi toisen maailmansodan aikana, jäi kiinni ja kuoli natsien käsissä vuonna 1942[3].
Epäonnistuttuaan ylioppilastutkinnossa Paulin valmistui keraamikoksi Vallauriksessa Ranskan Rivieralla ja sitten kivenveistäjäksiBurgundiassa.[1] Tappelussa saatu oikean käden vamma teki lopun hänen unelmastaan ryhtyä kuvanveistäjäksi[1]. Paulin sai käsiinsä vanhoja sisustuslehtiä ja innostui sodanjälkeisen ajan huonekalumuotoilusta, jota edustivat Charles ja Ray Eames, George Nelson, Harry Bertoia ja Eero Saarinen[3]. Häntä kiinnostivat muiden muassa pohjoismainen ja japanilainen muotoilu[1]. Koska Paulinilta puuttuivat tutkintotodistukset, hän ei voinut päästä arkkitehtikouluun[3]. Sen sijaan hän opiskeli Ecole Camondossa, pariisilaisesa koristetaidekoulussa[3]. Hän matkusteli Pohjoismaissa, jossa Alvar Aallon muotoilu teki häneen erityisen vaikutuksen[4].
Paulin piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1953[1]. Hän meni töihin hollantilaiselle Artifortille ja löysi omimmat vahvuutensa kehittäessään uutta tuolia kevyestä metallirungosta ja vaahtomuovista.[1] Vuonna 1956 hän alkoi kokeilla joustavia kankaita, jotka voitaisiin vetää tuolin rungon ylle, esimerkiksi uimapukukangasta.[4] Sieni-tuolistaan (1960) Paulin sanoi: "Paras koskaan suunnittelemani työ teollisessa mielessä. Voiko sitä tehdä enää yhtään taloudellisemmin? On vain yksi kangas, venyvä materiaali. Kolme metallirengasta ja neljä sauvaa, jotka liittävät ne yhteen. Sitten vedetään "uimapuku" päälle ja valmista tuli!"[5]
Artifortin johtaja vastusti Paulinin Kieli-tuolia jyrkästi, mutta ymmärsi omat etunsa nähtyään poikansa ystävien viehtymyksen Paulinin tuoleihin[1]. Nauha-tuolinsa Paulin suunnitteli saadakseen aikaan skandaalin ja tullakseen tunnustetuksi Yhdysvalloissa – "Ja sehän toimi", hän totesi[3].
Vuodesta 1976 Paulin työskenteli vaimonsa suunnittelutoimistossa AD/SA:ssa ja muotoili huomaamattomia arkisia esineitä, mikä Paulinin mukaan sopi hänelle, koska hän ei kulkenut maineen perässä[2]. Paulin perusti oman toimiston vuonna 1979[1]. Paulin suunnitteli urallaan tuolien lisäksi esimerkiksi sähköparranajokoneita, matkasilitysrautoja, ulkokalusteita, posliinilautasia, kylpyhuonekalusteita ja tietokonepäätteitä. [3] Paulinin varhaiset 1950-luvun tuotteet edustivat skandinaavista modernismia.[6] 60- ja 70-luvuilla hänen tuotteillaan oli leikkisä luonne.[6] Uransa loppuvaiheilla hän käytti arkkitehtonisempaa, jäsennellympää tyyliä.[6]
Paulin kertoi itsestään: "Minulla oli hämmästyttävä kyky kuvitella kolmiulotteisia esineitä. Pystyin keksimään muodon ja saamaan sen pyörimään päässäni kuin kuvanveistäjä tai arkkitehti. Otin tuosta lahjasta parhaan hyödyn." Työstään hän väitti: "Esineiden pitäisi pysyä nimettöminä. On äärimmäisen vaarallista antaa liikaa painoarvoa ja asemaa ihmisille, jotka tekevät vain työtään. Työskentely suurimman joukon iloksi on erittäin tyydyttävää, paljon enemmän kuin mikään virallinen kunnia." [1] Paulin puhui kunnioituksella Harry Bertoian "suuresta eleganssista" ja Charlotte Perriandin "täydellisestä rehellisyydestä".[3] Sen sijaan Philippe Starckia hän nimitti "hulluksi mieheksi, joka on ihastunut itseensä".[3]
Useat hänen suunnittelemansa huonekalut ovat edelleen tuotannossa.[1] Vuonna 2008 Paulin, hänen vaimonsa Maia ja poikansa Benjamin perustivat perheyrityksen Paulin, Paulin, Paulin, joka pyrkii tuomaan muotoilijan vähemmän tunnettuja teoksia tuotantoon.[6][7]
