Pahtahanhikki eli vuoripahtahanhikki (Potentilla nivea) pohjoinen ja arktinen ruusukasvi. Suomessa se on harvinainen ja rauhoitettu laji.[1]
Ulkonäkö ja koko
Monivuotinen ja vahvajuurakkoinen pahtahanhikki kasvaa 5–15 senttimetriä pitkäksi. Varsi on koheneva ja karvainen. Pitkät lehtiruodit ovat pitkä- ja kähäräkarvaisia. Lehtilapa on kolmi- tai harvoin viisisorminen, lehdykät soikean leveähköjä, päältä karvaisia, alta tiheään kähäräkarvaisia. Lehdykät ovat tylppiä ja niissä on laitahampaita 9–13 kappaletta. Kukat ovat vaaleankeltaisia, terälehdet verholehtiä pidempiä. Pahtahanhikki kukkii heinäkuussa.[2]
Pahtahanhikkia on vaikea erottaa hyvin samankaltaisesta ja samoilla paikoilla kasvavasta ruijanpahtahanhikista (P. chamissonis).[3] Lajien välimuodot ovat yleisiä.[2]
Levinneisyys
Pahtahanhikin levinneisyysalue on laaja mutta varsin hajanainen. Se käsittää Pohjois-Amerikan pohjoiset osat, Siperian, Mongolian sekä Kaukasuksen, Alpit ja Fennoskandian tunturiseudut. Suomen lähialueilla laji on yleinen Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Suomessa pahtahanhikkia tavataan Kuusamon ja Sallan rotkolaaksoista, Enontekiöltä sekä Utsjoelta.[3][4]
Elinympäristö
Pahtahanhikki kasvaa pääasiassa kalkkipitoisilla kalliopengermillä ja pahdanaluslouhikoissa. Laji on kalkinsuosija. Suomessa lajin suurimpina uhkina olivat aikaisemmin lähinnä laiton keräily sekä kalliokiipeily kasvupaikoilla.[3] Nykyään suppealla alueella kasvavan lajin suurin tulevaisuuden uhka on ilmaston lämpiämisen mukanaan tuomat mahdolliset epäsuotuisat olosuhteet kasvupaikoilla.[5]
Lähteet
- Laine, Unto: Pahtahanhikki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 218.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Väre, Henry: Pahtahanhikit. Teoksessa Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 130–131.
Viitteet
Aiheesta muualla
