Pöytäroolipelaajia Berliinin Burg-conissa vuonna 2009
Pöytäroolipeli on yksi roolipelaamisen muodoista, jossa osallistujat pelaavat valituilla hahmoilla tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Pelaajat siis esittävät roolihahmojaan sekä kuvailevat heidän tekemisiään, puheitaan ja ajatuksiaan pelin aikana.[1] Toisin kuin liveroolipeleissä, esittämisen ei kuitenkaan tarvitse olla jatkuvaa eikä pelaajien tarvitse pukeutua teeman tai hahmonsa mukaisesti. Pöytäroolipeleihin kuuluu yleensä pelinjohtaja, joka päättää pelin kulusta sekä juonesta ja ohjaa NPC-hahmoja.[2] Pelinjohtaja myös luo maailman pelaajille esimerkiksi kuvailemalla peliympäristön tapahtumia.[3]
Pöytäroolipeleissä yksi osallistuja nimetään pelinjohtajaksi ja loput pelaajiksi. Pelaajat kertovat tarinaa oman hahmonsa kautta, kuten mitä kyseinen hahmo tekee ja mitä hän sanoo. Ennen peliä pelaajat tekevät hahmoistansa hahmolomakkeet, jossa määritellään hahmon taidot ja erikoispiirteet. Hahmolomakkeen tehtävä on yhdistää roolipelissä käytettävät säännöt maailman ja hahmon välillä. [3]
Peli alkaa tavallisesti pelinjohtajan esittelemästä alkutilanteesta, jossa paljastuvat perusasiat pelistä; hahmotellaan pelihahmojen tehtävää ja mahdollisesti hahmojen taustoja. Lähtökohtana ja motiivina on yleensä jonkinlainen konflikti, haaste tai kohtaaminen.
Roolipeli rakentuu vasta pelaamistilanteessa. Vaikka pelinjohtaja on suunnitellut seikkailua etukäteen, voivat pelaajat johdattaa peliä eri suuntaan kuin pelinjohtaja on tarkoittanut. Pelaajat voivat esimerkiksi jäädä tutkimaan moneksi päiväksi aluetta, jonka pelinjohtaja on suunnitellut olevan vain läpikulkualue. Kaikkia mahdollisuuksia ei voi ottaa etukäteen huomioon, ja pelinjohtajan on aina oltava valmis improvisoimaan.[1] Vaikka tapahtumat ovat pääosin pelaajien mielikuvituksessa, saattavat pelinjohtajat käyttää musiikkia, taidetta tai nauhoitettuja ääniefektejä tunnelman tehostamiseksi. Pelin hahmottamiseen voidaan käyttää myös karttoja ja miniatyyrifiguureja.
Jokaisessa pelissä on oma perusmekaniikkansa, joiden avulla päätetään onko hahmon teko onnistunut vai epäonnistunut. Esimerkiksi Dungeons & Dragonissa pelaaja heittää 20-sivuista noppaa ja yrittää saada mahdollisimman korkean numeron.[4]
Historia
Ensimmäinen julkaistu pöytäroolipeli on Gary Gygaxin ja David Arnesonin kehittämä ja Tactical Studies Rulesin vuonna 1974 julkaisema Dungeons & Dragons, joka on saanut inspiraationsa muun muassa Chainmail-miniatyyripelistä ja Blackmoor-pelimaailmasta. Peli saavutti nopeasti monien pelaajien suosion, mikä taas johti monien uusien pöytäroolipelien kehittämiseen: vuonna 1975 julkaistiin M.A.R Barkerin kirjoittama Empire of the Petal Throne, vuonna 1977 Fantasy Games Unlimitedin Chivalry and Sorcery ja vuonna 1978 Chaosiumin Runequest. Pelit saivat innoituksensa Dungeons & Dragonsilta, josta ne kuitenkin poikkeavat teemoiltaan tai pelimekaniikoiltaan. Esimerkiksi Chivalry and Sorcery keskittyy enemmän keskiaikaiseen yhteisöön, kun taas Dungeons and Dragonissa keskiössä ovat taistelut erilaisia hirviöitä vastaan.[5]
Vuonna 1977 Tactical Studies Rules julkaisi Advanced Dungeons & Dragons -kirjan, joka sisälsi uusia sääntöjä ja sisältöjä roolipeliä varten, kuten esimerkiksi vuorovaikutuksen NPC-hahmojen kanssa. Yhtiö ryhtyi myös julkaisemaan muita peliin liittyviä kirjoja, joissa oli viitteitä erilaisiin myytteihin ja fantasiakirjallisuuden teemoihin, kuten esimerkiksi Cthulhu-mytologiaan.
Uudenlaisten roolipelien kehittäminen jatkui vielä 80-luvulla. Vuosina 1980-1982 Iron Crown Enterprises julkaisi nelikirjaisen roolipelin nimeltä Rolemaster, jonka tarkoituksena on täydentää muiden pöytäroolipelien sääntöjä. Vuonna 1985 Chaosium julkaisi uuden pelinsä King Arthur Pendragonin, jossa hahmojen persoonallisuudet ja suvun jatkuvuus nostettiin tärkeään asemaan pelissä. Monet 80-luvulla kehitetyt roolipelit sisälsivät uudenlaisia pelimekaniikkoja, kun taas toiset keskittyivät enemmän uudenlaisen miljöön luomiseen, kuten Columbia Gamesin varhaiskeskiaikainen HârnMaster ja Bard Gamesin Talislanta, joka on saanut inspiraationsa fantasiakirjallisuudesta.
Uusien pelien ilmestyessä myös Dungeons & Dragons kehittyi, ja vuonna 1989 julkaistiin Advanced Dungeons & Dragonsin toinen painos, johon kuului nyt kolme pääkirjaa: Player’s Handbook, Dungeon Master’s Guide ja Monstrous Compendium.
90-luvulla roolipelien myynti oli lähtenyt laskuun, ja Tactical Studies Rules oli lähellä konkurssia, kunnes Wizards of the Coast osti yhtiön itselleen. Sulautumisen jälkeen WotC ryhtyi julkaisemaan kolmatta painosta Dungeons & Dragonsista, johon liitettiin muun muassa uudenlainen hahmokustomointi ja vanhempien pelien mukainen miniatyyrien käyttö. Kolmanteen painokseen liitettiin myös OGL-lisenssi (Open Game License), joka antaa muille yrityksille ja pelinkehittäjille mahdollisuuden luoda ja myydä omia pelejään.
2000-luvun ominaisia piirteitä roolipelien julkaisussa olivat vanhojen pelien uudelleenpainokset sekä indie-pelien kasvu. Vuonna 2000 Ron Edwards julkaisi itse tuottamansa roolipelin Sorcerer, ensin PDF-muodossa ja vuonna 2001 paperimuodossa. Sorcerer toimi toisen indie-pelin, Obsidian: Age of Judgementin, ohella suunnannäyttäjänä muille itsenäisille roolipeleille ja niiden julkaisijoille.
Roolipelit alkoivat myös ottaa elementtejä muualta kuin perinteisestä fantasiakirjallisuudesta; vuonna 2001 White Wolf Game Studio, Vampire: the Masqueraden kehittäjä, julkaisi uuden roolipelin nimeltä Exalted, johon oli saatu inspiraatiota muun muassa Kreikan, Rooman Mesopotamian ja Aasian mytologioista. Myös uudemmat ja ajankohtaisemmat ilmiöt näkyvät pelissä, sillä vaikutteita oli saatu myös animesta, mangasta sekä videopeleistä.[6]
