Ogdens’ Nut Gone Flake on brittiläisenSmall Faces -yhtyeen vuonna 1968 julkaistu studioalbumi, jota pidetään samalla yhtenä ensimmäisistä konseptialbumeista.[3] Tyyliltään psykedeelinen levy nousi Britannian albumilistan kärkeen kuudeksi viikoksi ollen samalla ainoa maassa ykköstilalle yltänyt Small Faces -albumi.[4][5] Levyllä on Britanniassa listakakkoseksi päässyt hittisingle ”Lazy Sunday”.[6]
Albumin erikoisuutena oli sen kansi, joka oli vanhan, peltisen tupakkarasian muotoinen. Kun sen avasi, paljastui sisältä sätkäpapereita ja psykedeelinen kollaasi.[7] Kansi on parodia Ogdens’ Nut-brown Flake -tupakasta, jota valmistettiin Liverpoolissa vuodesta 1899.[1]
Albumin työstöön kului aikaa kaiken kaikkiaan vuoden verran. Koska yhtyeen manageri Andrew Loog Oldham omisti Small Facesin levy-yhtiön, Immediate Recordsin, oli hänelle kannattavampaa viedä yhtye studioon kiertueen sijasta. Suurin osa albumin kappaleista kirjoitettiin tammikuussa 1968, jolloin Small Faces toimi The Who -yhtyeen lämmittelijänä tämän Australian-kiertueella, joka puolestaan kirjoitti tuohon aikaan suuren osan Tommy-rockoopperastaan. Yhtyeet soittelivat kiertueen aikana usein keskenään ja samalla antoivat toisilleen vaikutteita.[3]
Australian-matkalta Small Faces sai paljon kasaan musiikkia ja sävellyksiä, mutta sanoituksia jäi uupumaan. Niinpä manageri Andrew Loog Oldham lähetti yhtyeen jäsenet inspiraation toivossa veneretkelle Thames-joelle. Tämän matkan aikana yhtye keksi tarinan, jossa puolet kuusta häipyisi näkyvistä.[3]
Itse albumin äänittäminen vei aikaa kolme kuukautta.[3] Yhtye pyrki näyttämään kykenevänsä kolmiminuuttisten hittisinglejen lisäksi luomaan myös hyvän albumikokonaisuuden.[8] Äänittäjä Glyn Johnsin äänimaailmallisina esikuvana toimivat The Beatles -yhtyeen viimeisimmät studiokikkailuja sisältävät albumit, ja Johnsin asemaa onkin korostettu levyn lopputuloksen kannalta.[3]
Albumin kansikuva syntyi, kun Ogdens-tupakkavalmistaja lähetti tuoteluettelon kaikista savukerasioistaan aina 1800-luvulle asti. Näistä valittiin nopeasti yksi, jolloin teksti Ogden’s Nut Brown Flake muutettiin muotoon Ogdens Nut Gone Flake ja alkuperäinen suorakulmainen muoto muutettiin ympyräksi,[3] jolloin syntyi historian ensimmäinen ympyränmuotoinen levynkansi.[8] Albumista löytyvät valokuvat otettiin puolestaan levy-yhtiön toimistossa sekä kosketinsoittaja Ian McLaganin asunnossa.[3] Pyöreä kansi aiheutti kuitenkin ongelmia levynjakajille, joten albumista otettiin myöhemmin myös tavanomaisella, suorakulmaisella kannella varustettu painos.[9]
Albumin rakenne ja tyyli
Monilla yhdysvaltalaisilla ja etenkin sanfranciscolaisilla yhtyeillä oli 1960-luvun loppupuolella tapana sisällyttää musiikkiinsa poliittista kommentointia, mutta brittiyhtyeet, Small Faces mukaan luettuna, asennoituivat aikakauden hippivillitykseen yleisesti ”rennommalla” tavalla. Tämä heijastuu myös Ogdens’ Nut Gone Flakella, jossa yhtye kritisoi Vietnamin sodan sijaan muun muassa metelöiviä naapureita.[7]
Steve Marriott myöhemmän yhtyeensä Humble Pien riveissä.
Levyn A-puoli koostuu täyteläisestä psykeedelisestä rockista, LSD-vaikutteisesta ja vääristyneestä varieteemusiikista[7] sekä varhaisesta heavy rockista.[3] Mukana on myös yhtyeelle ennestään tyypillistä rhythm and bluesia.[10] Albumin aloittaa psykedeelinen instrumentaali, nimiraita ”Ogdens’ Nut Gone Flake”, jonka pohja on periaatteessa Small Facesin historian toisen singlen, ”I’ve Got Minen”, toisintaa. ”Afterglow (Of Your Love)”, jonka solisti-kitaristi Steve Marriott kirjoitti tyttöystävälleen, on puolestaan soul-vaikutteinen. Cockney-aksentilla laulettu ”Rene” on yhtyeen oodi Rene Tungatelle, huonomaineiselle naiselle East Endistä. Solisti Marriott oli nuorena saanut äidiltään kurinpalautuksen, kun oli myöntänyt käyneensä muiden poikien kanssa naisen luona muutamia kertoja. Basisti Ronnie Lane kirjoitti raskassävyisen ”Song of a Bakerin” vietettyään aikaa The Whon Pete Townshendin kanssa ja luettuaan intialaisesta mystikosta Meher Babasta. ”Lazy Sunday” on levyn toinen raita, joka on laulettu cockney-aksentilla,[3] ja se sai innoituksensa Steve Marriottin riidoista naapuriensa kanssa;[8] naapureilla oli toistuvasti tapana hakata Marriottin asunnon seinää kovaääniseen musiikinkuunteluun kyllästyneenä.[11]
B-puoli sisältää surrealistisen[1] tarinan seikkailunhaluisesta pojasta, Happiness Stanista, joka on tutkimusmatkalla Kuun varjoisalle puolelle. Matkan aikana hän tapaa puhuvia kärpäsia sekä Mad John -nimisen erakon päätyen tanssikutsuille. Tarinan kertojana toimii komedianäyttelijä Stanley Unwin, joka yhdistelee brittipekoraalisuutta beat-slangiin.[7][2] Alun perin kertojaksi kaavailtiin irlantilaistaSpike Milligania, mutta tämä kieltäytyi.[2] Musiikillisesti B-puoli on A-puolta hiotumpi, ja se sisältää muun muassa keinotekoisen kansanomaisen ”Mad Johnin” sekä rokkaavamman ”Rollin’ Overin”.[8]
Solisti Steve Marriottin tyttöystävälleen kirjoittama avausraita oli albumin toinen singlejulkaisu. Se ylsi Britanniassa top 40:een vuoden 1969 keväällä.
Ogdens’ Nut Gone Flake ilmestyi markkinoille 24. huhtikuuta 1968.[1] Levy nousi Britannian listaykköseksi kuuden viikon ajaksi ollen samalla viimeinen brittilistalle yltänyt Small Faces -albumi, ellei myöhempiä kokoelma-albumeja oteta huomioon.[4][12] Myös muutamissa Manner-Euroopan maissa levy saavutti menestystä – Länsi-Saksassa[13] ja Suomessa[10] levy nousi top 10:een ja Norjassa top 20:een.[14] Yhdysvalloissa sijoitus oli 159, mikä riitti tekemään siitä yhtyeen menestyneimmän albumin Atlantin länsipuolella.[15] Myös kriitikoilta Ogdens’ Nut Gone Flake sai hyvän vastaanoton.[1]
Albumin suureksi hitiksi nousi kappale ”Lazy Sunday”, joka tosin oli julkaistu singlenä jo hieman ennen itse albumia, huhtikuussa.[16] Vaikka Small Faces pitikin tätä cockney-aksentilla laulettua kappaletta loistavana albumiraitana, oli yhtye kappaleen julkaisusta singlenä kauhuissaan, ja se pelkäsi saavansa maineen vitsiyhtyeenä. Vielä suurempi järkytys yhtyeelle oli, kun ”Lazy Sunday” ylsi Britanniassa sijalle 2.[3] Toinen single, ”Afterglow (Of Your Love)”, ilmestyi maaliskuussa 1969 päästen Britanniassa sijalle 36.[17] ”Mad John” ilmestyi singlenä vain Yhdysvalloissa, eikä se saavuttanut menestystä.[2]
Albumi ei välttynyt kohulta. Levy-yhtiö Immediate Records julkaisi albumia promotoidakseen mainoksen, joka parodioi Isä meidän -rukousta:[1]
Small Faces
Which were in the studios
Hallowed by thy name
Thy music come
Thy songs be sung
On this album as they came from your heads
We give you this day our daily bread
Give us thy album in a round cover as we give thee 37/9d.,
Lead us into the record stores.
And deliver us Ogdens’ Nut Gone Flake
For nice is the music
The sleeve and the story
For ever and ever, Immediate
Teksti raivostutti lehdistön ja myös monet lukijat kirjoittivat valituksia toimitukseen. Albumi koettiin iskuksi uskontoa vastaan. Steve Marriott on kertonut, ettei yhtyeellä ollut mitään tietoa koko mainoksesta ennen kuin he näkivät sen musiikkilehdessä. Marriottin mielestä kyseessä kuitenkin oli vain erilainen tapa mainostaa albumia. Hän totesi myös yhtyeen huolehtivan enemmän musiikistaan ja levyjen tuottamisesta kuin mainoksista.[1]
Myöhempiä vaiheita ja tunnustuksia
Albumia on pidetty Small Facesin mestariteoksena, vaikkakin jotkut yhtyeen fanit antavat kyseisen kunnian ryhmän debyyttialbumille tai ensimmäiselle Immediaten julkaisemalle albumille Small Faces. Ogdens’ Nut Gone Flakea on tituuleerattu myös yhdeksi ensimmäisistä todellisista konseptialbumeista[3] sekä brittipsykedelian perusteokseksi.[7]
”
Kuten aikalaisensa The Zombiesin kohdalla, heidän mestariteoksensa oli heidän joutsenlaulunsa, ja tämä albumi jää historiaan 60-luvun brittipopin huippuna.
Levyn esittäminen livenä oli lähes mahdotonta. Small Faces esittikin albumin kokonaisuudessaan vain kerran, BBC:n televisio-ohjelmassa Colour Me Pop perjantaina 21. kesäkuuta 1968. Itse ohjelmassa esitettiin kappaleet ”Song of a Baker”, ”Happiness Stan”, ”Rollin’ Over”, ”The Hungry Intruder”, ”The Journey”, ”Mad John” ja ”Happy Days Toy Town”.[1] Kaikesta huolimatta jotkut kappaleet sopivat myös livetilanteisiin, ja esimerkiksi ”Rollin’ Over” muodostui konserttien vakionumeroksi.[19]
Ogdens’ Nut Gone Flake jäi Small Facesin viimeiseksi studioalbumiksi, sillä yhtye hajosi vuonna 1969 Steve Marriottin perustettua Peter Framptonin kanssa Humble Pie -yhtyeen. Jäljelle jäänyt kolmikko puolestaan lyöttäytyi yhteen Rod Stewartin ja Ron Woodin kanssa perustaen Small Facesin raunioille The Facesin. Small Faces palasi kuitenkin vielä kertaalleen alkuperäiskokoonpanossaan, ja julkaisi albumit Playmates (1977) ja 78 in the Shade (1978), jotka jäivät kuitenkin vaille menestystä.[19]
Vuonna 2000 Q-lehti valitsi Ogdens’ Nut Gone Flaken kaikkien aikojen 59. parhaaksi brittiläiseksi albumiksi.[1] Levy kuuluu myös Robert Dimeryn kirjaan 1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.[7]Allmusic-sivuston kriitikko Bruce Eder antoi arvostelussaan albumille viisi tähteä viidestä mahdollisesta.[20]
Brittiläinen Playbox-teatteri esitti albumin tarinan marraskuussa 2008. Sen ohjasi Stewart McGill ja taustamusiikista vastasi Small Faces -tribuuttiyhtye. Kertojana puolestaan toimi alkuperäisen kertojan Stanley Unwinin poika John.[1]
Vuonna 2005 julkaistiin albumista 3 CD-levyä sisältävä 3CD Remaster Deluxe Edit, jossa CD 1 sisältää alkuperäisen albumin monomiksauksen ja CD 2 stereomiksauksen. CD 3 sisältää kappaleiden seassa BBC Radio 1:n Classic Albums -ohjelman dokumenttia levystä:[21]
Spoken Word/Lazy Sunday/Whatcha Gonna Do About It – 3.50
Albumista on julkaistu lukuisia erilaisia versioita ja niiden hinnat vaihtelevat painoskohtaisesti hyvinkin suuresti. Alkuperäisen painoksen voi saada 20 Yhdysvaltain dollarin hintaan, mutta niistä on maksettu jopa 100–200:n dollarin suuruisia summia. Harvinaisimmat painokset ovat monomiksauksen omaavat alkuperäiset julkaisut. Alkuperäiset monopainokset tunnistaa harmaasta etiketistä. Suurin osa uusintapainoksista on hinnaltaan alempiarvoisia kuin alkuperäisjulkaisut.[3]
↑ abcdefDimery, Robert: 1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään, s. 148. Werner Söderström Osakeyhtiö, 2010. ISBN 978-951-0-36217-4
.jpg)
