Nicolás Salmerón y Alonso (10. huhtikuuta 1838 Alhama de Almería – 21. syyskuuta 1908 Pau, Ranska)[1] oli espanjalainen poliitikko, joka toimi Espanjan ensimmäisen tasavallan kolmantena valtionpäämiehenä vajaan kahden kuukauden ajan vuonna 1873.
Salmerón oli alkujaan filosofian ja kirjallisuuden professori Madridin yliopistossa. Hän puolusti julkaisuissaan demokraattisia aatteita ja kuului vuodesta 1865 pienen tasavaltalaispuolueen johtoon. Poliittinen ura aukeni hänelle vuoden 1868 syyskuun vallankumouksen myötä. Vuonna 1871 hänet valittiin parlamenttiin eli cortesiin, jossa hän tuli tunnetuksi yhtenä tasavaltalaisten näkyvimmistä edustajista. Kun ensimmäisen tasavalta perustettiin helmikuussa 1873, Salmerónista tuli Estanislao Figuerasin hallituksen oikeusministeri. Hän tuli itse hallituksen johtoon ja valtionpäämieheksi Francisco Pi y Margallin erottua 18. heinäkuuta. Salmerón kuitenkin erosi protestiksi jo 8. syyskuuta, kun cortes oli hyväksynyt karlistien kapinan ja maakuntien separatismin tukahduttamiseen tarkoitetut sota-artiklat, joihin sisältyi muun muassa kuolemanrangaistuksen käyttöönotto. Hän toimi sen jälkeen cortesin puhemiehenä, mutta vetäytyi politiikasta tasavallan kukistuttua vuonna 1874.[1]
Bourbonien palattua valtaan Espanjassa vuonna 1875 Salmerón joutui luopumaan myös professuuristaan ja pakenemaan maasta. Práxedes Mateo Sagastan hallitus armahti hänet vuonna 1881, ja hän palasi Espanjaan. Vuodesta 1886 Salmerón oli uudelleen edustajana cortesissa, jossa hän pyrki yhdistämään hajanaiset tasavaltalaisryhmät. Hänet tunnustettiin Espanjan tasavaltalaisten johtajaksi Manuel Ruiz Zorrillan kuoltua.[1]
Lähteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
.jpg)
