Neljä päivänlaskua on Mika Waltarinromaani, joka ilmestyi vuonna 1949. Sen alaotsikko on: Romaani romaanista. Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi. Teos on sepitteellinen kuvaus ajasta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Se ei kuitenkaan kerro ensisijaisesti romaanin kirjoittamisesta, vaan on ennemminkin ”omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä sadunomaisesta huminasta”[1]. Waltari itse on kutsunut Neljää päivänlaskua "valepukuun verhotuksi, sentimentaaliseksi rakkauskertomukseksi"[2]
Kertoja on entinen naulakauppias, joka on pitkään viettänyt säännöllistä ja tasaista elämää. Hänen vaimonsa on järkevä ja avioliittonsa niin onnellinen, että sitä tuskin enää huomaa. Kertojaa vaivaavat kuitenkin egyptiläiset, jotka tulevat hänen uniinsa ja vaativat, että heidän tarinansa on kirjoitettava. Lääkärissä käyntikään ei tuo apua.
Eräänä päivänä entinen naulakauppias löytää sydämensä liinavaatelaatikosta, jonne hänen vaimonsa on sen pannut talteen. Kun sydän on asettunut entiselle paikalleen, hän tuntee olonsa paremmaksi. Hän saa kuulla, että hänen nuoruutensa kaupungissa on taulu, jossa on kolmijalkainen mies, ja päättää mennä katsomaan sitä. Kertoja matkustaa kaupunkiin ja kysyy tietä taiteilijan luo naiselta, joka paljastuukin hänen vanhaksi tuttavakseen. Kertoja rakastuu intohimoisesti tähän naiseen, ”jolla on päivänsineä silmissään”. Hänen sydämensä karkaa rinnastaan, ja kun kertoja palaa kotiin, hän huomaa sydämensä jääneen naisen vuoteen alle.
Kun kertoja ei pääse egyptiläisistä eroon, hän vetäytyy maalle kirjoittamaan. Sinuhe istuutuu matolle hänen viereensä ja kertoja alkaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, ”sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa”. Hänen vaimonsa ja tyttärensä tulevat myöhemmin perässä. Egyptiläiset asuvat kertojan luona ja näyttäytyvät yhtä elävinä kuin perheenjäsenetkin, niin että perheen koirakin murisee eikä suostu enää tulemaan isännän työhuoneeseen. Kertojakaan ei itse aina tiedä, puhutteleeko Sinuhea vai vaimoaan tai tytärtään.
Myös kesäpaikkaa ympäröivä luonto ja eläimet vaikuttavat vahvasti kertojaan. Hän käy keskusteluja koiran, kanien, pöllön ja villikissan kanssa. Villikissa osoittaa hänelle paikan, jossa kasvaa ”mustalaisten kasvi”. Juhannusyönä kertoja sekoittaa kasvin siemenkodan kuivuneen kärpässienen kanssa konjakkiin ja kokee eroottisen hallusinaation, jonka vallassa kuu alkaa näyttää halkeavalta appelsiinilta ja rannan kaislat näyttävät alastomilta neidoilta. Kertoja syöksyy mutaiseen veteen tavoittelemaan neitoja ja tulee järkiinsä vasta, kun rikkoo varpaansa rannan kiviin.
Kirjan lopussa nainen lähettää sydämen kertojalle takaisin kirjattuna postipakettina, ja hänen vaimonsa voi tyytyväisenä todeta sen olevan jälleen paikoillaan. ”Kaukorakkaus hiipuu, egyptiläiset sulkeutuvat kirjaan, perhe palaa kaupunkiin ja luonto kellastuu ja kuolee syksyn tullen”.[4]
Kirja on varustettu myös loppuviitteillä, jotka kommentoivat pikkutarkasti tekstissä ilmeneviä epätäsmällisyyksiä. Niiden avulla Waltari ironisoi kriittisiä laitoksia, joita monista romaaneista on tehty, ja kirjallisuuskritiikkiä yleensä.[3]
Viittaukset todellisuuteen
Kirjan kertoja esittäytyy entisenä naulakauppiaana, mikä on viittaus hänen sodanaikaiseen palvelukseensa Valtion tiedoituslaitoksessa[1]. Kolmijalkaista miestä esittävä taulu, jota kertoja lähtee katsomaan, on turkulaisenOtto Mäkilän maalaama Vaellus, jonka Waltari todellisuudessakin osti[1] ja jota hän piti usein työpöytäänsä vastapäätä[5]. Naisen esikuvana oli kirjallisuuden maisteri ja toimittaja Helena Kangas[6]. Waltari oli ihastunut häneen ja kävi kiihkeää kirjeenvaihtoa hänen kanssaan[7]. Myös monilla kesäpaikan kuvauksilla, henkilöillä ja eläimillä on vastineensa todellisuudessa[4].
