Minä (latinaksi ego) on psykoanalyysin näkemyksessä yksi persoonallisuuden osa. Se on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan (lat. id) ja yliminän (superego) välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee viettipohjan vaistonalaisuuden ja yliminän järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön puolustusmekanismit.
Minä kehittyy, kun lapsen kognitiivinen kehitys etenee ja kun hän saa ympäristöstä palautetta. Sellaiset seikat ympäristön suhtautumisessa lapseen, jotka ovat hyväksyviä tai torjuvia, vaikuttavat lapsen itsetunnon kehitykseen. Jos ihminen kokee lapsuudessaan hyvin usein hylätyksi tulemisen tunnetta, hän helposti oppii varautumaan etukäteen useissa tilanteissa siihen, että toiset ihmiset suhtautuvat häneen enimmäkseen torjuvasti. Tämä saattaa vaikuttaa hänen myöhempiin ihmissuhteisiin.[1] Myös ympäristön myönteinen suhtautuminen yksilöön vaikuttaa sekä hänen tietyn hetkiseen minäkuvaan että hänen myöhempiin toimintatapoihin ihmissuhteissa.[2] Ihminen kokee minänsä minähavaintona. Minän toiminnot ovat suurelta osin tietoisia. Yksilön egon kehitystä ohjaa paljolti se, millaisessa kulttuurissa ihminen elää ja mitkä ovat kyseisen kulttuurin toimintatavat. Erilaisten sosiaalisten ryhmien toimintatavat vaikuttavat myös kyseiseen ryhmään kuuluvan ihmisen egoon.[3]
Eri uskontoihin kuuluvat erilaiset käsitykset ihmisyksilöstä. Ainakin eroavaisuuksia löytyy verrattaessa kristinuskon, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden käsityksiä ihmiskuvasta.[4]
Ihmisen mielikuva egosta tai identiteetistä muodostuu elämän tavoitteiden ja henkisten arvojen perusteella. Tulevaisuuden epävarmuus luo haasteen identiteetin muodostumiselle. Joskus elämän olosuhteet ovat niin haasteellisia, että ihmisellä on ongelmia identiteettikuvansa suhteen. Tämä voi aiheuttaa pahimmillaan psyykkisiä ongelmia, kuten masennusta tai henkistä väsymystä.[5]
Katso myös
Lähteet