Klassinen kosketusraivaaja museoituna Tallinnan Lennusadamissa. Peräkannella raivauskalustoa vinsseineen ja syvyysleijoineen.
Ennen ensimmäistä maailmansotaamerimiina oli yksinkertainen räjähdepanos, joka oli ankkuroitu merenpohjaan. Panos oli hiemanvedenpinnan alapuolella. Se räjähti yliajavan aluksen osuessa sytyttimenä toimiviin sarviin. Miinojen aiheuttaman uhan torjumiseksi Britannian kuninkaallinen laivasto rakensi miinanraivaajia eli aluksia, joiden perässä oli joko yksi tai kaksi kohoilla ja syvyysleijoilla varustettua vaijeria. Vaijereissa oli määrävälein mekaanisia tai räjähdysnalleilla toimivia leikkureita, jotka miinan kiinnitysvaijeriin osuessaan katkaisevat sen. Vaijerin katkettua miina kohoaa pintaan, missä se joko puretaan tai räjäytetään. Menetelmää kutsutaan myös Oropesa-raivaukseksi menetelmän kehittämisessä käytetyn HMS Oropesan mukaan.[1]
Kosketusraivaus
Raivaamisen estämiseksi tai hidastamiseksi oli erilaisia menetelmiä. Raivauskalustojen tuhoamiseen käytettiin joko räjähtäviä tai leikkurilla toimivia raivausesteitä.
Heräteraivaaja rakennetaan antimagneettisista materiaaleista ja käytetään herätemiinojen etsintään ja tuhoamiseen. Aluksi herätemiinat raivattiin hinaamalla raivaaja-aluksen perässä ääniherätteisten miinojen tuhoamiseen tarkoitettua, potkuriääniä jäljittelevää ns. melukohoa ja magneettiherätteisten miinojen raivaamiseen käytettiin joko kohoilla varustettua kaapelilenkkiä, isoon tukinmuotoiseen kellukkeeseen tai useampaan rinnakkain hinattuun veneeseen sijoitettua sähkömagneettia. Virta näihin kaikkiin saatiin raivaajaan sijoitetusta erillisestä generaattorista.
Lähteet
Bruhn, Cdr. David D.: Wooden Ships and Iron Men - Volume II: The U.S. Navy's Coastal and Motor Minesweepers, 1941-1953. Westminster, Maryland: Heritage Books, Inc, 2009. ISBN 978-0-7884-4909-3(englanniksi)
Kijanen, Kalervo (toim.): Suomen Laivasto 1918 - 1968 Otava, 1968.
