Meriratamo kasvaa 10–30 senttimetriä korkeaksi. Lehtien keskeltä nouseva vana on tavallisesti lehtiä pidempi, kaarevatyvinen ja tiuhaan lyhyt- ja myötäkarvainen. Möyheitä, kaljuja lehtiä on lukuisia. Lehtien lapa on tasasoukka tai tasasoukan suikea, 2–15 mm leveä. Lehdet ovat väriltään harmahtavanvihreitä ja ovat joskus harvahampaisia. Kukinto on tavallisesti pitkä lieriömäinen tähkä, mutta joskus tähkä on lyhyt tai jopa palleromainen. Meriratamo kukkii Suomessa kesä–elokuussa. Hedelmä on kota, jossa on 2–4 siementä.[2]
Meriratamon voi sekoittaa samoilla kasvupaikoilla usein esiintyvään merisuolakkeeseen (Triglochin maritima).[3]
Levinneisyys
Meriratamoa tavataan Euroopassa merenrannikolla Pohjois-Espanjasta Vienanmerelle, Itämeren rannoilla sekä Britteinsaarilla. Lajia tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa myös paikoin sisämaassa. Meriratamon alalajeja tavataan laajalla alueella Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.[3] Suomessa meriratamo on yleinen merenrannikon kasvi kaikilla rannikkoalueilla. Runsaimmin lajia esiintyy Etelä-Suomessa. Satunnaisesti sitä tavataan myös sisämaasta.[4]
Elinympäristö
Meriratamo viihtyy merenrantojen niityillä, kivikoissa ja kallioraoissa.[2] Laji on levinnyt vähitellen myös valtateiden varsille, jossa se hyötyy maanteiden suolaamisesta.[5] Ilmiö on Suomessa suhteellisen uusi, esimerkiksi Oulussa ensimmäiset havainnot meriratamon leviämisestä valtateiden varsia myöten sisämaahan tehtiin 1980-luvulla.[6]
Lähteet
Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
