Kemi
Majakkalaiva Kemi Helsingin Hylkysaaren rannassa.
Tyyppi	Majakkalaiva
Aiemmat nimet	Äransgrund (1901–1921) Relandersgrund (1921–1926) Relanderinmatala (1927–1932) Rauma (1933–1955)
Omistaja	Luotsi- ja majakkalaitos / Merenkulkuhallitus
Rakennustelakka	Porin Konepaja, Pori
Tilattu	1900
Luovutettu	1901
Status	Museolaivana vuodesta 1975.
Tekniset tiedot
Pituus	31 m
Leveys	6,9 m
Uppouma	257 t
Lähteet	[1][2]
Infobox OK

Kemi oli Suomen viimeinen käytössä ollut majakkalaiva. Se valmistui Porin Konepajalla vuonna 1901. Muiden majakkalaivojen tapaan aluksen nimi vaihteli sen sijaintipaikan mukaan. Aluksella ehti olla neljä eri nimeä ennen kuin se ristittiin Kemiksi: Äransgrund, Relandersgrund, Relanderinmatala ja Rauma. Nykyään Kemi on museolaivana Suomen merimuseossa Kotkassa.^[3]

Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallitus tilasi uuden majakkalaivan 19.4.1900 Porin konepajalta. Valolaitteet, sumusireeni moottoreineen ja sähköllä toimiva valonheitin tilattiin pariisilaiselta Barbier & Benardin tehtaalta. Laivan rakentaminen kesti vajaan vuoden, ja se otettiin käyttöön keväällä 1901.^[2] Alus edusti uudenlaista majakkalaivatyyppiä. Vanhemmista majakkalaivoista poiketen siinä oli korkea sääkansi, jonka alla oli suojaiset työtilat. Uusinta uutta edusti myös kannen alle pitkin laivan ulkosivuja vedetyt lämpöjohdot, joissa kiertävän kuuman höyryn oli tarkoitus ehkäistä jääkuoren syntymistä laivalle. Kolmas tärkeä parannus oli oma höyrykäyttöinen kuljetuskoneisto. Koneiston lisäksi aluksessa oli varmuuden vuoksi myös purjeet: keulaharukseen nostettava halkaisijapurje sekä kaksi kolmikulmaista isopurjetta ilman puomeja.^[4] Uusi majakkalaiva oli kooltaan 31 metriä pitkä ja 6,9 metriä leveä, ja sen uppouma oli 257 tonnia.^[1] Kyseessä oli siihen asti suurin ja tehokkain majakkalaiva Suomessa.

Aluksessa oli skottilainen, kahden tulipesän höyrykattila sekä 180 hevosvoiman tehoinen kaksisylinterinen, pintalauhduttimella varustettu compound-tyyppinen höyrykone. Hiilisäiliöt oli sijoitettu konehuoneen molemmin puolin ja niiden tilavuus oli noin 25 tonnia.^[1][5]

Ylös sääkannelle oli sijoitettu alun perin puurakenteinen katettu ohjaamo, jossa on iso messinkinen ruoriratas, signaalilippukaappi sekä kirjoituspöytä tuoleineen. Ulkopuolelle oli sijoitettu konetelegrammi omaan pylvääseensä ja erillisessä telineessä voimakasääninen laivakello. Kompasseja oli kaksi: pääkompassi oli sijoitettu omaan erilliseen kaappiinsa ruorihytin katolle ja pienempi ohjauskompassi ruorin eteen.^[6]

Aluksessa oli kaksi mastoa, joiden huipussa oli asemapaikkatunnuksena toimivat, noin 180 senttimetrin läpimittaiset punaiset merkkipallot.^[5] Keulamastossa mastossa oli valaisinlaitteisto, joka oli kolmen diopterisen öljylampun ryhmä. Laitteiston punainen kiintovalo näkyi kuuden meripeninkulman päähän. Keulamaston kohdalla oli lamppuhuone, jonka keskikohdan läpi masto kulki. Maston valaisinlaitteisto voitiin laskea lamppuhuoneen sisään päivän ajaksi. Näin lamppujen lasit voitiin puhdistaa ja öljysäiliöt täyttää säältä suojassa.^[4]

Takamaston juurella oli isompi lamppu- eli aparaattihuone. Sinne oli asennettu kuulamoottorin pyörittämä kompressori, joka tuotti paineilmaa sumusireeniin. Sama moottori voitiin kytkeä generaattoriin. Tämä puolestaan antoi tarvittaessa virtaa yhdelle uutuudelle, peräkannelle asennetulle suuritehoiselle valokaarikäyttöiselle valonheittimelle. Valonheitintä käytettiin apuna pimeällä tapahtuvassa luotsinannossa. Kuten useimmat muutkin majakkalaivat, tämäkin alus toimi luotsivartiopaikkana. Muut valaisimet laivalla olivat öljylamppuja.^[7]

Laivaveneitä aluksella oli kolme: kaksi 22 jalan (noin kuuden ja puolen metrin) pituista isovenettä ja yksi 15 jalan jolla. Kaikki olivat soutuveneitä, joskin isoveneissä oli myös erillinen masto ja purjeet.^[5]

Nimeksi uudelle majakkalaivalle annettiin sen asemapaikan mukaan Äransgrund. Asemapaikalla aikaisemmin ollut vanhempi, samanniminen alus säilytti nimensä, joskin se sai nyt puolivirallisen nimen Gamla Äransgrund.^[2]

Ensimmäisinä toimintavuosina Äransgrund toimi varamajakkalaivana. Se oli käytössä asemapaikallaan Helsingin edustan Äransgrundetin matalikolla keväisin ja syksyisin, jolloin olosuhteet olivat liian rajut vanhalle, koneettomalle Äransgrundetille.^[8]

Kesäaikaan uusi Äransgrund tarvittaessa sijaisti muita majakkalaivoja. Kesällä 1902 alus siirtyi majakkalaiva Snipanin tilalle Merenkurkkuun. Tämän jälkeen se oli hiukan pohjoisempana Raahen edustalla Nahkiaisen majakkalaivan sijaisena. Tässä yhteydessä myös aluksen nimi vaihdettiin asemapaikan mukaan väliaikaisesti Nahkiaiseksi ja toinen maston merkkipalloista laskettiin alas. Kesällä 1903 alus oli ensin Koivistonsalmen suulla sijaistamassa peruskorjauksessa olevaa majakkalaiva Werkkomatalaa ja siirtyi sitten Perämerellä korvaamaan telakalle lähtevää Helsingkallanin majakkalaivaa.^[9] Seuraavat kesät Äransgrund vuorotteli vanhan Äransgrundin kanssa ollen keväisin ja syksyisin asemapaikalla ja kesät laiturissa toimettomana.^[10]

Vuonna 1912 Suomen luotsi- ja majakkalaitos venäläistettiin ja majakka-alukset siirrettiin Venäjän luotsiylihallinnon alaiseksi. Yhtenä toimenpiteenä oli maalata majakkalaivat venäläiseen asuun. Äransgrundkin sai punaiseen ulkosivuunsa valkoisen leveän vyön, johon aluksen nimi kirjoitettiin mustalla värillä kyrillisin kirjaimin.^[11]

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä elokuussa 1914 majakkalaivat vedettiin satamiin. Äransgrund pysyi satamassa Suomen itsenäistymiseen saakka.^[11] Vuonna 1918 alus palasi asemapaikalleen uuden Merenkulkulaitoksen alaisuudessa. Aluksen nimi kirjoitettiin jälleen latinalaisin aakkosin laivan kylkiin.^[12] Venäläistämiskauden valkovyö oli paikallaan aina vuoteen 1923 asti, jolloin Äransgrund telakoitiin perusteellisesti mm. valolaitteiden uusintaa varten.

Keväällä 1921 merenkulkuhallitus päätti vaihtaa Helsingin ja Rauman majakkalaivoja keskenään. Helsingin edustalla olleen Äransgrundin korvasi modernimpi sotasaalisalus Relandersgrund, ja Äransgrund siirrettiin Raumalle Relanderinmatalan asemapaikalle. Samalla päällystö ja miehistö vaihtoivat aluksia lukuun ottamatta konemestareita ja lämmittäjiä, jotka jäivät entisiin aluksiinsa.^[13]

Asemapaikan vaihdon yhteydessä myös laivojen nimet vaihtuivat ristiin. Entinen Äransgrund sai nyt nimen Relandersgrund. Aluksen vanha valotunnus pysyi käytössä, joten raumalaiset saivat tottua siihen, että heidän majakkalaivansa valkoinen sähkövilkku muuttui kahdeksi huomattavasti himmeämmäksi punaiseksi valoksi.^[14]

Kesän 1923 Relandersgrund oli peruskorjauksessa Crichton-Vulcanin telakalla Turussa. Merkittävin uudistus oli vanhanaikaisen valolaitteiston uusiminen. Perämasto poistettiin ja sen paikalle istutettiin teräksinen, 11 metriä korkea majakkatorni. Torniin sijoitettiin asetyleenikaasulla toimiva ruotsalaisen AGA:n valmistama valolaitteisto.^[14] Uutta majakkalaitteistoa päästiin käyttämään keväällä 1924, jolloin alus palasi asemapaikalleen. Uuden laitteiston valotunnus oli kaksi valkoista valonvälähdystä joka 15 sekunti. Valo näkyi 11 meripeninkulman päähän.^[15]

Vuonna 1927 aluksen nimi suomalaistettiin merenkulkuhallituksen päätöksellä muotoon Relanderinmatala.^[16]

Marraskuussa 1932 myrskyt vaurioittivat majakkalaivaa pahoin: muun muassa kannen ruorihytti tuhoutui. Seuraavan talven Relanderinmatala oli korjattavana telakalla, jolloin alukseen rakennettiin uusi teräslevyistä tehty ruorihytti entisen puurakenteisen tilalle.^[17] Tässä yhteydessä myös alkuperäinen laaja etuikkuna korvattiin kahdella säänkestävällä venttiili-ikkunalla, jotka sijoitettiin etuseinän reunoille. Vastedes ruorimies joutui siis seisomaan rattaan sivulla nähdäkseen ulos.^lähde?

Keväällä 1933 korjattu alus sai jälleen uuden nimen, kun kauppa- ja teollisuusministeriö määräsi majakkalaivalle nimeksi Rauma. Aluksen palattua käyttöön huomattiin, että uusi raskasrakenteinen ruorihytti teki aluksesta epämiellyttävän kiikkerä. Tämän takia keväällä 1934 raskas keulamasto vaihdettiin kevyempään ja lyhyempään. Samalla luovuttiin mastonhuipun merkkipallosta.^[18]

Vuonna 1934 Raumalle saatiin ensimmäinen radiovastaanotin. Radiopuhelin alukseen asennettiin vuonna 1938.^[19]

Talvisodan sytyttyä Rauma vedettiin satamaan muiden majakkalaivojen tavoin. Välirauhan aikana kesällä 1940 alus oli asemapaikallaan. jatkosodan sytyttyä Rauma määrättiin kesäkuun lopussa 1941 satamaan, mutta alus palautettiin takaisin asemapaikalleen elokuussa.^[20] Purjehduskauden 1941 alus oli laivaston kirjoissa; nimellisesti se oli saattaja.^[21] Jatkosodan ajan Rauma oli asemapaikallaan, mutta majakan valo kuitenkin varjostettiin ja himmennettiin, ja yleinen pimennys oli käytössä laivalla. Rauma ei kärsinyt vaurioita sodan aikana.^[22]

Sodanjälkeinen pula-aika tuntui myös Raumalla. Miehistön varusteista oli pulaa. Kivihiiltä ei ollut, joten höyrykattilassa poltettiin halkoja. Pula-ajan köyhyydestä kertoo myös se, että talvella 1946 alus menetti jäissä ajaessaan potkurinsa, eikä sitä oltu saatu uusittua vielä heinäkuussa 1947.^[23]

Rauman tehtävät selkämerellä loppuivat 31.12.1953, kun Kylmäpihlajan yhdistetty meri- ja radiomajakka sekä ilmasumumerkkiasema valmistui. Virallisesti asema otettiin käyttöön 17.3.1954. Samalla Rauman entisen asemapaikan läheisyyteen sijoitettiin valopoiju. Alus siirtyi Rauman satamaan.^[24]

Toimettomaksi jäänyt majakkalaiva Rauma siirtyi yllättäen keväällä 1954 1. merenmittausretkikunnan asunto- ja tukialukseksi, kun retkikunnan toinen asunto- ja tukialus MKH 4 oli saanut pohjakosketuksen ja uponnut. Tässä tehtävässä Rauma oli kaksi purjehduskautta – varustettuna täysin majakkalaivan kirkkaanpunaisessa asussaan korkeine majakkatorneineen kaikkineen, outona kummajaisena valkokylkisten mittausalusten joukossa. Myös korkeilla valkoisilla kirjaimilla maalattu nimi RAUMA oli koko tämän ajanjakson ajan paikoillaan. Uusi nimi maalattiin vasta seuraavassa asemapaikassa.^[25]

Kesä 1954 kului Kristiinankaupungin ja Kaskisten merialueiden mittauksissa. Kesän 1955 alus vietti samoissa tehtävissä Bergön, Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn vesillä. Tämän jälkeen 1. merenmittausretkikunta sai tukialuksekseen vanhan majakkalaiva Kemin, jonka tilalle Rauma päätettiin korjauksen jälkeen asettaa.^[26]

Talvella 1955–1956 Rauma oli Wärtsilän Vaasan telakalla korjaus- ja muutostöissä. Useita pohja- ja laidoituslevyjä uusittiin. Aluksen skanssit muutettiin uuden asuntoasetuksen mukaisesti kahden hengen miehistöhyteiksi. Välikannelle rakennettiin luotsihytti, pentteri ja miehistölle messi. Näin ollen ruokailu makuusijoissa loppui. Keittiön yhteyteen asennettiin kylmähuoneet ja kaikkiin sisätiloihin saatiin sähkövalo. Tätä ja muita sähkölaitteita varten aparaattihuoneeseen sijoitettiin voimakas dieselgeneraattori.^[27] Alus varustettiin myös kauan kaivatulla, alkuperäistä paremmin pitävällä sieniankkurilla.^lähde?

Uuden asemapaikkansa mukaan Rauma nimettiin nyt Kemiksi. Heinäkuun alussa 1956 alus sijoitettiin Kemin edustalle noin 2,5 meripeninkulmaa Rajamatalasta itään. Kemin Ajoksen ulkosatamaan matkaa oli 17,5 meripeninkulmaa. Kuten aiemmissa ankkuripaikoissaan, myös täällä Kemi toimi luotsivartiopaikkana.^[28] Uudella asemapaikallaan Kemi yleensä kesäkuun alusta marraskuun loppuun.^[29]

Vuonna 1960 Kemistä tuli Suomen ainoa majakkalaiva, kun majakkalaiva Snipan suljettiin Utgrynnanin kiintomajakan valmistuttua.^[29]

Majakkalaiva sai viimeisinä vuosinaan leikillisen kutsumanimen "Heikkislä", koska päällikön Job Heikkisen lisäksi aluksella työskenteli yhtä kauan hänen puolisonsa Taimi, joka toimi emäntänä.^[30]

Toimikautta 1973 oli suunniteltu majakkalaiva Kemin viimeisimmäksi. Asemapaikan läheisyyteen oli tulossa kaksi Kemin korvaavaa pohjamajakkaa, Kemi I ja Kemi II. Poistuva majakkalaiva oli tarkoitus säästää museolaivaksi, mutta sitä ennen sen oli määrä olla vielä kesä tai kaksi väylänrakentajien asuntolaivana Turun saaristossa.^[31] Kemin työpäivä majakkalaivana jatkui kuitenkin vuoteen 1974. Uudet pohjamajakat eivät kestäneetkään jäiden ruhjontaa, ja alus palasi vielä yhdeksi kesäksi paikalleen, nyt kuitenkin ilman luotseja, koska uusi luotsiasema oli valmistunut.^[32]

Viimeisen kerran Kemi jätti asemapaikkansa 2.9.1974.^[33] Myöskään väylänrakentajien tukialukseksi alusta ei enää huolittu, koska tällä välin oli valmistunut väylänrakennusalus Rakentajan peruskorjaus, jolloin alukseen saatiin riittävästi majoitustilaa eikä majakkalaivavanhusta enää tarvittukaan. Höyrykoneineen ja hiilestyksineen alus olisikin ollut hankalakäyttöinen.^lähde?

Majakkalaiva Kemin päällikköinä eli majakkalaivureina toimivat seuraavat henkilöt:

• Otto Wecksell 1901–1914 (1918)^[2]
• Michael Lindqvist 1918–1921^[34]
• Johan Eriksson 1921^[13]
• Carl / August Dahlqvist 1921–1926^[35]
• Ragnar Stackelberg 1926–1953^[36]
• Aarne Lehtinen 1956^[28]
• Risto Sorela 1956–1965^[29]
• Job Heikkinen 1965–1974^[37]

Vuonna 1963 lähti aluksen kymmenvuotinen päällikkö majakkalaivuri Risto Sorela eläkkeelle, ja hänen paikkansa peri entinen aluksen perämies Job Heikkinen, jolle samana vuonna vahvistettiin uudet majakkalaivurin tunnukset. Aiemmin hihamerkkinä oli ollut vain tähti, mutta nyt sen paikalle tuli kolme leveää kultanauhaa, joista ylimmässä oli ylöspäin silmukka, siis kauppalaivaston yliperämiestä vastaava tunnus. Merenkulkulaitoksella tosin on oma kauppalaivastosta poikkeava tapansa merkitä arvoasteita, esimerkiksi ylikonemestarille kuului M-20-virkapuvussa vain leveä silmukallinen nauha ja toinen hiukan kapeampi, kun taas kauppalaivastossa nauhoja oli kolme tai neljä, varustamosta riippuen.

Samoin lakkimerkki uusittiin. Aiemmin merkki oli yhteinen majakkamestarien kanssa eli soikea kilpi, jossa oli kultaisella pohjalla paaluttainen majakka vinoristittäin asetettujen ankkurien päällä ja näiden yläpuolella heraldinen ruusu. Nyt tunnus yhtenäistettiin muiden Merenkulkulaitoksen kokardien kanssa: laitoksen virkamerkki eli kultainen ruoriratas jonka päällikkeenä on Suomen vaakuna asetettuna kultanauhasta tehdylle ankkurille kultaisen havuseppeleen keskellä, ankkurin yläsilmukan alle oli asetettu heraldinen ruusu. Samoin virkatakin kauluksenkulmiin ilmestyivät laitoksen ruoriratasvaakunat.

• 
  Majakkamestarin ja majakkalaivurin virkakokardi m 22.
• 
  Majakkalaivurin viimeinen virkakokardi.
• 
  Majakkalaivurin hihatunnukset m 63.

Nyt poistui myös konemestarien oma kokardi jossa oli vinoristittäin olleet ankkurit ja potkuri niiden päällä; he saivat saman suikan kuin miehistökin. 1930-luvun alussa aluksen miehistöllä oli vielä vanhanmalliset merimieslakit, joiden otsanauhassa oli aluksen kulloinenkin nimi. Nauhoja vaihdeltiin nimen muuttuessa, kunnes lakit ja merimiespuvut yleensäkin takavarikoitiin sotavuosina laivastolle. Sodan jälkeen majakkalaivamiehet saivat uudet ja koruttomammat virkapuvut, joihin kuului nyt suikka. Vain laivuri, perämies ja konemestari säilyttivät koppalakkinsa.

Museolaivaksi luovutettu majakkalaiva Kemi ajoi syksyllä 1974 omalla koneellaan Helsinkiin Hylkysaaren rantaan, josta tuli sen sillä tietoa lopullinen satama. Vanha miehistö laittoi aluksen viimeisen kerran talvehtimiskuntoon. Majakkalaivasta tuli osa Suomen merimuseon kokoelmaa.^[33]

Syksyllä 1975 Kemi hinattiin pohjankunnostukseen Suomenlinnan telakalla. Vuosina 1976–1977 sääkansi uusittiin. Alus oli kuitenkin kylmillään, mikä aiheutti vuotoja, korroosiota ja kosteusvaurioita. Määrärahoja laajempaan kunnostukseen ei ollut.^[38]

Väyläalus Lonna hinasi historiallisen majakkalaivan Savonlinnaan Rauma-Repolan Pääskyniemen telakalle vuonna 1983. telakka oli luvannut säilyttää aluksen, kunnes määrärahat siihen löytyisivät. Alus sai odottaa kunnostusta pressujen alla useita vuosia ennen kuin kunnostustyöt voitiin aloittaa vuonna 1986 työllistämismäärärahojen turvin. Kemi päätettiin kunnostaa siihen asuun, kuin se viimeisinä vuosina oli ollut. Osa tiloista museoitiin, ja kahteen hyttiin tehtiin majoitustiloja tutkijavieraille.^[38] Tässä yhteydessä aluksen potkuri irrotettiin paikaltaan ja kiinnitettiin peräkannelle.^lähde?

Kemin kunnostus saatiin valmiiksi 1988 ja alus palasi merenkulkuviranomaisten hinaamana paikalleen Suomen merimuseon laituriin Helsingin Hylkysareen vuonna 1989.^[39]

Vuonna 2004 Kemi telakoitiin Suomenlinnaan kunnostettavaksi. Aluksen pohja kunnostettiin, minkä jälkeen se siirrettiin vuonna 2007 Kotkaan, johon Suomen merimuseo kokoelmineen muutti. Aluksen kannen, hyttien ja muiden tilojen kunnostamista jatketaan, jotta alus voidaan avata yleisölle Suomen merimuseon uuden toimitilan, Merikeskus Vellamon, museoaluslaiturissa.^[40]

Talveksi 2020–2021 Kemi hinattiin Suomenlinnaan korjauksia varten.^[41]

• Auvinen, Visa: Leijonalippu merellä. Turku, Eita Oy 1983.
• Peuranheimo, Orvo – Pirhonen, Jouko – Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa: Moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941–1944. WSOY, Porvoo 1956.
• Laurell, Seppo: Aalloilla keinuvat majakat: Historiikki majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus Kemistä. Merenkulkuhallitus, Helsinki 1988. ISBN 951-49-0940-2
• Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Helsinki 1999.

• Hannu Karpo vieraili majakkalaiva Kemillä 1964. Ylen Elävä arkisto.