Los Glaciaresin kansallispuisto on osa laajempaa noin 6 000 neliökilometrin laajuista suojelualuetta; itse kansallispuisto on 4 459 neliökilometrin laajuinen.[1] Kansallispuisto sijaitsee Chilen rajalla, jonka takana suojelualue jatkuu Torres del Painen ja Bernardo O'Higginsin kansallispuistoina. Los Glaciaresin kansallispuisto käsittää osan Andien eteläosissa sijaitsevasta laajasta Eteläisestä Patagonian jäätiköstä, jonka 47 jäätiköstä 13 on puiston alueella.[2]
Puiston suurimmat jäätiköt ovat Upsala- ja Viedmajäätikkö, mutta tunnetuin on Perito Moreno -jäätikkö. Sen etureuna päättyy viisi kilometriä leveään ja 50–70 metriä korkeaan seinämään, joka on vain 500 metrin korkeudella merenpinnasta.[2] Jäätikkö katkaisee säännöllisesti Argentinojärvestä sen eteläisen haaran, jota kutsutaan Brazo Ricoksi.[3] Argentinojärvi on puiston suurin järvi, ja sen pinta-ala on 1 466 neliökilometriä. Viedmajärvi on 1 100 neliökilometriä.[2]
Los Glaciares on vuoristoinen kansallispuisto, ja sen matalin kohta Argentinojärven rannalla on 150 metriä merenpinnan yläpuolella. Puiston länsireunalla vuoret kohoavat säännöllisesti yli 2 000 metriin.[1] Korkeimmat huiput ovat Chilen rajalla olevat Cerro Fitz Roy (3 375) ja Cerro Torre (3 128), jotka ovat jään muovaamia paljaita graniittipiikkejä.[2]
Ilmasto on viileän lauhkea, ja vuoden keskilämpötila El Calafaten kylässä on 7,5 astetta. Andit estävät Tyynenmeren kosteuden pääsyn sisämaahan, minkä takia puiston itäosissa sataa vain noin 250 millimetriä vuodessa, kun vuoristossa sataa jopa 900 millimetriä. Vuotuinen keskisademäärä on 809 millimetriä, ja pääosa sateista tulee huhti-toukokuussa. Talvisin lumisateet ovat yleisiä.[2]
Suurin osa puistosta on jäätikköä ja vettä, mutta metsiä alueelta löytyy noin 790 neliökilometriä. Metsät kuuluvat subpolaariseen metsävyöhykkeeseen.[4] Niitä kasvaa noin 800–1 200 metrin korkeudessa. Toinen merkittävä kasvimaantieteellinen alue on puiston itäosissa, alle 400 metrin korkeudessa sijaitseva Patagonian aro. Metsäalueiden merkittävimmät lajit kuuluvat etelänpyökkeihin. Nothofagus pumilio on yleisin puulaji, mutta etelänpyökeistä alueella kasvaa myös poimuetelänpyökkiä ja lajia Nothofagus betuloides, jonka korvaa suurin piirtein 48. eteläisen leveyspiirin jälkeen tummaetelänpyökki.[2] Aroalueiden valtalajeja ovat erilaiset höyhenheinät, nurmikat ja natoihin kuuluva Festuca argentina.[5]Metsänrajan yläpuolelta noin 1 000–1 100 metrin korkeudesta alkaa ylängön puoliaavikko.[4]
Los Glaciaresin alueella on ollut asutusta 3 000 vuoden ajan. Ensimmäiset asukkaat olivat esihistoriallisella kaudella liikkuneita metsästäjä-keräilijöitä. Niiden jälkeen alueelle levittäytyivät tehuelchet, jotka ovat jättäneet jälkeensä ainakin 14 arkeologista kohdetta. Tehuelchet hävisivät kuitenkin lähes kokonaan eurooppalaisten tultua Patagoniaan. Tutkimusmatkailijoista alueella kävi muun muassa Perito Moreno, jonka mukaan yksi puiston jäätiköistäkin on nimetty.[5]
Los Glaciaresista tuli suojelualue jo vuonna 1937 ja kansallispuisto 1945. Puistosta halkaistiin yli 100 hehtaarin alue 1986, kun El Chalténin kylä perustettiin Viedmajärven rannalle.[7]Unesconmaailmanperintöluetteloon Los Glaciares hyväksyttiin 1981.[8]Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton perusteluiden mukaan puisto täyttää kaksi maailmanperintökriteeriä, sillä se on merkittävä esimerkki jäätiköitymisprosessista ja edustaa poikkeuksellista luonnonkauneutta.[9]
Väestö ja matkailu
El Chalténin ja muutamien matkailumajojen lisäksi Los Glaciaresissa ei ole asutusta. El Chalténissa on noin 400 asukasta, ja se perustettiin palvelemaan kiipeilijöitä ja patikoijia. El Chaltén on yhdistetty tiellä El Calafaten kaupunkiin, joka sijaitsee noin 220 kilometrin päässä 40 kilometriä itään puiston rajasta. El Calafaten kesäkauden asukasluku on arvioitu olevan nykyään noin 20 000 asukasta, kun sinne valmistui vuonna 1993 lentoasema.[10]
Kiipeilijät ovat suosineet puistoa pitkään, sillä Cerro Fitz Royn pohjoisseinä on tunnettu kiipeilykohde. Maailmanperintöluettelon pääsemisen jälkeen myös muiden matkailijoiden määrä on kasvanut. Vuosien 1990–1995 aikana puistossa vieraili vuosittain noin 78 000 ihmistä, mutta matkailijoiden määrä on tuon jälkeen noussut selvästi. Vuonna 2003 alueella ennustettiin käyvän noin 167 000 ihmistä.[10]
