Weiner oli sävellysprofessori Hans von Koesslerin oppilaana Franz Lisztin musiikkiakatemiassa kollegoidensa Béla Bartókin ja Zoltán Kodályn tavoin. Hän alkoi saada sävellystyöllään näkyvyyttä nopeasti 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Romanttiset värit olivat ominaisia jo Weinerin varhaisille sinfonisille teoksille.[1] Erityisen tunnetuksi nousi hänen näyttämömusiikkinsa Mihály Vörösmartyn teokseen Csongor és Tünde (1907).[2] Varhaisessa kamarimusiikkituotannossaan Weiner yhdisteli Felix Mendelssohnin, Johannes Brahmsin ja Robert Schumannin edustamaa traditiota sekä 1800–1900-lukujen vaihteessa vallinnutta unkarilaista musiikkityyliä. Tämä tulee esiin kahdessa Weinerin jousikvartetoista sekä hänen sonaateissaanviululle ja pianolle. Bartókin ja Kodályn uudistavamman tyylin noustessa esiin Weiner jäi edustamaan konservatiivisempaa lähestymistapaa. Tutustuminen kansanmusiikkiin tuli esiin Weinerin teoksissa etenkin vuodesta 1931, ensisijaisesti soittimellisen kansanmusiikin lähteiden pohjalta tehtyjen persoonallisten sovitusten muodossa. Esimerkkejä tästä tyylisuuntauksesta ovat viisiosainen pianolle laadittu kokoelma Magyar parasztdalok ja divertimentot orkesterille.[1]
Weiner loi viisi vuosikymmentä kestäneen uran professorina Franz Lisztin musiikkiakatemiassa. Hän opetti musiikin teoriaa vuodesta 1908, sävellystä vuosina 1913–1921 ja kamarimusiikkia 1923–1934. Hän myös valmensi instituution vailla vakituista kapellimestaria ollutta orkesteria vuosina 1927–1928 ja vielä elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä jousikvartetteja. Aikalaiskriitikkojen mukaan myös Weinerin puhallinkvinteteille antama opetus nosti unkarilaisen konserttielämän puhallinsoiton tasoa. Weinerin johdolla opiskelivat muiden muassa Georg Solti, Antal Doráti, Léner-kvartetti, Bartók-kvartetti, Tibor Varga, Dénes Kovács, János Starker ja György Kurtág.[1] Weiner myös laati oppikirjoja.[2]
