Bennigsen syntyi vanhaan alasaksilaiseen aatelissukuun.[3] Hänen isänsä oli braunschweigilainen eversti.[2] Bennigsen aloitti sotilasuransa Hannoverin vaaliruhtinaskunnan armeijassa ja osallistui vuosina 1760–1763 seitsenvuotiseen sotaan, minä aikana hän yleni luutnantiksi. Hän erosi vuonna 1768 sotapalveluksesta ja eli seuraavat viisi vuotta sukutilallaan Bantelnissa lähellä Hildesheimia. Vuonna 1773 hän värväytyi Venäjän armeijaan.[3] Hän osallistui sotaan turkkilaisia vastaan vuonna 1774, Pugatšovin kapinan kukistamiseen vuonna 1775 ja Otšakovin piiritykseen uuden Turkin-sodan aikana vuonna 1788. Bennigsen yleni everstiluutnantiksi 1778 ja everstiksi 1787. Puolassa puhjenneen Kosciuszkon kapinan kukistamisen yhteydessä vuosina 1793–1794 hän saavutti useita voittoja. Hän oli mukana myös vuoden 1796 hyökkäyksessä Persiaan ja sai 1796 kenraalimajurin sekä 1798 kenraaliluutnantin arvon.[3][1] Hän julkaisi vuonna 1794 teoksen Gedanken über einige dem Officier der leichten Reiterei nothwendige Vorkenntnisse.[3]
Bennigsenillä oli erimielisyyksiä keisari Paavali I:n kanssa, ja keisari karkotti hänet tiluksilleen Liettuaan. Bennigsen muodosti Nikita Paninin ja Peter Ludwig von der Pahlenin kanssa salaliiton, joka järjesti ja toteutti Paavali I:n murhan maaliskuussa 1801. Uudeksi keisariksi tullut Aleksanteri I nimitti Bennigsenin myöhemmin samana vuonna Liettuan kenraalikuvernööriksi ja ylensi hänet seuraavana vuonna ratsuväenkenraaliksi.[3][1]
Napoleonin sodat
Venäjän liityttyä vuonna 1805 kolmannen liittokunnan sotaanNapoleoninRanskaa vastaan Bennigsenistä tehtiin Venäjän pohjoisen armeijan komentaja. Bennigsen eteni syksyllä 1806 Puolaan. Hän onnistui torjumaan marsalkka Jean Lannesin johtaman hyökkäyksen Pułtuskin taistelussa 26. joulukuuta 1806, minkä jälkeen hänet nimitettiin kaikkien Napoleonia vastaan taistelleiden venäläisten joukkojen ylipäälliköksi. Hän kohtasi Napoleonin tuloksettomassa Eylaun taistelussa 7.–8. helmikuuta 1807, mutta perääntyi lopulta taistelukentältä. Lopulta Bennigsen kärsi Napoleonin armeijalle murskatappion 14. kesäkuuta 1807 käydyssä Friedlandin taistelussa, mikä ratkaisi sodan Ranskan hyväksi ja pakotti Venäjän taipumaan Tilsitin rauhaan. Bennigsen vetäytyi tämän jälkeen palveluksesta.[3][1]
Napoleonin hyökättyä Venäjälle vuonna 1812 Bennigsen kutsuttiin takaisin palvelukseen. Hän komensi venäläisten keskistä ryhmää Borodinon taistelussa syyskuussa 1812 ja voitti Joachim Murat’n komentamat ranskalaiset Tarutinon taistelussa 18. lokakuuta. Erimielisyydet ylipäällikkö Mihail Kutuzovin kanssa pakottivat Bennigsenin astumaan hetkeksi syrjään, mutta Kutuzovin kuoltua huhtikuussa 1813 hänet kutsuttiin jälleen apuun.[1] Bennigsen komensi nyt Venäjän Puolan-armeijaa.[3] Voitokkaassa Leipzigin taistelussa Bennigsenin komentama hyökkäyskiila saartoi kolmantena taistelupäivänä 18. lokakuuta 1813 Napoleonin vasemman siiven, mistä hyvästä Bennigsenille myönnettiin vielä samana iltana kreivin arvo.[3][1] Sen jälkeen hän taisteli Louis Davout’n joukkoja vastaan pohjoisessa Saksassa[1] sekä saartoi ja valtasi Hampurin. Sodan päätyttyä Bennigsen oli Venäjän eteläisen armeijan komentajana Bessarabiassa, kunnes hän vetäytyi palveluksesta vuonna 1818 ja palasi asumaan sukutilalleen Bantelniin.[3]
Bennigsenin poika Alexander Levin von Bennigsen vaikutti myöhemmin Hannoverin ja Saksan politiikassa.[3] Bennigsenin ranskankieliset muistelmat julkaistiin postuumisti kolmessa osassa vuosina 1906–1908.[2]
