Elokuva oli ensimmäinen suomalainen satuelokuva yli 30 vuoteen, vuonna 1949 valmistuneen Prinsessa Ruususen jälkeen. Se oli myös ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt lastenelokuva Suomessa yhdeksään vuoteen; edellinen oli vuoden 1973 Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks.[1]
Kuningas jolla ei ollut sydäntä kertoo onnellisesta kuninkaasta, joka saa tyttären, mutta tämän synnyttänyt kuningatar kuolee pian onnettomuudessa. Kuningas suree rakkaan kuningattarensa kuolemaa niin, että haluaa poistattaa sydämen rinnastaan. Sen jälkeen hän kehittää valtakunnastaan järkeen perustuvan tehoyhteiskunnan, jossa tunteille ei ole sijaa. Prinsessa ja hovinarri saavat kuninkaan lopulta ymmärtämään, että on väärässä[2].
Kuningas jolla ei ollut sydäntä sai parhaan lastenelokuvan Jussin, joka on tämän lisäksi jaettu vain vuonna 1974 elokuvalle Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks. Elokuva sai Suomen teattereissa yli 100 000 katsojaa, vaikka samoihin aikoihin niissä esitettiin Spielbergin E.T.:tä (1982)[2].
Video-oppaassa vuodelta 1994 Asko Alanen piti elokuvaa hieman ponnettomana pukuteatterina, vaikka sanoikin Mika Waltarin tarinan sisältävän hienoja sävyjä ja hauskoja hahmoja. Hän antoi elokuvan VHS-tallenteelle kolme tähteä viidestä, mikä teoksen mukaan vastaa sanallista arviota ”hyvä”.[5]
Vuonna 2018 Film-O-Holic.com-elokuvasivuston Juha Rosenqvist kirjoitti, ettei isoin resurssein tehty ja dvd:llä julkaistu elokuva ole kestänyt aikaa vaan näyttää ilmaisultaan vanhentuneelta: ”Nykylasten silmissä elokuva osoittautui varsin oudoksi ja etäännyttäväksi. Päiväkoti-ikäiselle tarina oli selkeästi liian vaikea ja turhan synkkä, kouluikäiselle taas kerronta ja ylöspano eivät vastaa nykykäsitystä sujuvasta elokuvakerronnasta. Kouluikäisen tekemä vertailu Pikku kakkosessa esitettävään Tuttiritariin tai kesäteattereissa näkemiinsä lastennäytelmiin, on helppo aikuisenkin allekirjoittaa. Kuningas jolla ei ollut sydäntä muistuttaa nykymittapuulla enemmän filmattua teatteria kuin elokuvaa.”[2]Elokuvauutisten Niko Jutilan samana vuonna julkaistun arvion mukaan elokuva taas ”on monella tavalla helposti lähestetyttävä ja intiimi, viaton ja todellakin sadunomainen teos. Tällainen intiimiys on vuosikymmenten varrella vähentynyt kaikissa elokuvissa sitä mukaa, kun on menty kohti kliinistä ja mielikuvituksetonta teknillistaiteellista toteutusta.”[4]
Lähteet
↑ abSoramäki, Matti (toim.): ”Vuoden debytantit: Päivi Hartzell ja Liisa Helminen”, Studio 12, Elokuvan vuosikirja 1982, s. 106. Suomen elokuvasäätiö, 1983.
