2000-luvulla korkeusmittarin toimintaperiaatteita on kolme. Mukana kuljetettavat laitteet perustuvat joko ilmanpaineen mittaamiseen, GPS-paikannukseen tai näiden yhdistelmään. Kolmas, vanhin, menetelmä perustuu teodoliitteihin ja trigonometriaan, jossa kolmion yksi sivu voidaan laskea toisen sivun ja kulmien avulla. Tätä käytetään perinteisesti maanmittauksessa, esimerkiksi tielinjojen suunnittelussa ja arkeologisten kohteiden kartoituksessa. Teodoliitin rinnalla käytetään myös takymetria ja vaaituslaitteita.[1]
Erittäin lyhyitä korkeuksia voidaan mitata lähettämällä gammasäteilyä ja mittaamalla takaisin päin heijastuva sironta. Tätä tekniikkaa on käytetty Sojuz-avaruusaluksissa laskeutumisrakettien laukaisemiseen oikealla korkeudella. [2]
On tyypillistä, että absoluuttinen korkeus (esimerkiksi juoksulenkin lähtöpiste) määritetään GPS:n avulla ja muutos tähän painemittauksen avulla.[3]
Lentokoneen korkeusmittari
Ilmailussa voidaan korkeutta mitata paineen avulla
keskimääräiseen merenpinnan korkeuteen (lentokoneen korkeusmittarin QNH-asetus, Yhdysvalloissa siviililiikenteelle vain altimeter maan luovuttua QFE-korkeudenmittauksesta 1970-luvulla),
lentokoneen lähtö- tai kohdekentän pinnan korkeuteen (QFE-asetus, mitataan joko lentopaikan korkeimmasta kohdasta tai kiitotien kosketuskohdasta[4]) tai
Paineen mittauselementtinä on yleensä aneroidianturi. Digitaaliset painemittarit ovat kuitenkin yleistymässä ilmailussakin.
Matalalla lentävissä ilma-aluksissa ja risteilyohjuksissa on käytetty tutkakorkeusmittareita, joka mittaa korkeuden siten, että ilmanpaine ja ilman lämpötila ei aiheuta virheitä mitattuun korkeuteen. Nopeasti matalalla lentävät lentokoneet ovat 1960-luvultä lähtien käyttäneen "maastoa seuraavia tutkia" (terrain-following radar).
