Kiiltotuomi (Prunus serotina) on Pohjois-Amerikan itäosista kotoisin oleva keski- tai suurikokoinen, kesävihantapuu, joka kuuluu Prunus-sukuun ja ruusukasvien heimoon.[2][3] Se on suurin tuomensukuisista puulajeista Pohjois-Amerikassa ja yksi arvostetuimmista huonekalupuista.[2][4] Se muistuttaa paljon euraasialaista tuomea, josta sen erottaa parhaiten kiiltävien lehtien perusteella.[3]
Kiiltotuomi on epäsäännöllisesti kasvava, juurivesaton ja oraton puu, jonka korkeus on keskimäärin 20 metriä.[3][5] Levinneisyysalueensa itäosissa se voi kasvaa jopa 40 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan yli metrin paksuiseksi, kun taas Texasissa ja Meksikossa se jää yleensä paljon pienemmäksi ja kitukasvuisemmaksi (var. rufula).[2][4]
Kiiltotuomella on yksihaarainen runko, siirottavat haarat ja laaja juuristo, joka levittäytyy lähelle maanpintaa.[2][5] Metsässä sille kasvaa tavallisesti suora, korkealle oksaton runko ja kapea latvus; aukeilla paikoilla runko jää lyhyeksi ja latvuksesta tulee epäsäännöllinen.[2] Nuorissa puissa kaarna on ohutta, sileää ja punaruskeaa tai lähes mustaa. Puun ikääntyessä kaarna muuttuu harjanteiseksi ja hilseileväksi mutta ei juurikaan paksuunnu.[2][3]
Nuori haararanka on kalju, ja paksut ja nahkamaiset lehdet sijaitsevat varrella vuorottain.[2][3][5] Lehtiruodit ovat 6–25 millimetrin pituiset ja kärjestään tavallisesti 2-nystyiset.[5]Lehtilapa on 5–12 senttimetriä pitkä, soikea tai tasasoukan soikea, suippotyvinen, kärjestä pitkäsuippuinen ja tylppähampainen.[5] Lehtien yläpinta on kiiltävänvihreä, alta vaaleampi, nystytön ja usein keskisuonta myöten karvainen.[3][5] Syysväritykseltään lehdet ovat keltaiset tai punaiset.[3]
Kiiltotuomi on yksikotinen kasvi, joka kukkii lehtien puhjettua keväällä ja kantaa hedelmää keski- tai loppukesällä.[2][6] Sillä on valkoiset kukat, jotka muodostavat 10–15 senttimetriä pitkiä, kapeita terttuja lehdekkäiden kukintoperien päähän.[2][3][5] Yksittäinen kukka on säteittäinen, maljakehäinen ja enintään 1 senttimetriä leveä. Verhiö on jakaantunut viiteen puikeaan, usein hammaslaitaiseen liuskaan, jotka ovat kukkapohjusta lyhyempiä. Teriö muodostuu viidestä yksittäisestä terälehdestä, joiden pituus on ainoastaan 3–4 millimetriä. Kukat ovat kaksineuvoisia ja niissä on paljon heteitä mutta vain yksi emi.[6]Hedelmä on pallomainen, noin 1 senttimetrin mittainen luumarja, jonka kärjessä on verhiön jätteitä ja sisällä yksi soikiomainen siemen.[3][6] Marja on aluksi vihreä mutta muuttuu kypsyessään punaiseksi ja lopulta lähes mustaksi.[3] Villieläimet sekä painovoima levittävät siemenet vähitellen puun ympäristöön.[2]
Levinneisyys
Kiiltotuomen kaarna muuttuu vanhemmiten suomuiseksi.
Kiiltotuomea tavataan luontaisesti Pohjois-Amerikan itä- ja eteläosissa sekä Meksikossa. Siitä tunnetaan seuraavat neljä maantieteellistä muunnosta:[7]
var. serotina – Levinneisyysalue ulottuu koillisessa Nova Scotiaan, luoteessa Minnesotaan, kaakossa Floridaan ja lounaassa Texasiin ja Pohjois-Meksikoon.[8]
Kiiltotuomi kasvaa tuoreissa tai kosteissa, runsasravinteisissa lehtimetsissä jokivarsilla ja -laaksoissa.[5] Yhdysvaltojen lounaisosissa ja Meksikossa se kasvaa kanjoneissa, laaksoissa ja runsasravinteisilla alangoilla. Se on varsin vaatimaton maaperän suhteen mutta sietää huonosti varjostusta.[2]
Käyttö
Kiiltotuomi on kaupallisesti merkittävä puulaji lähinnä Allegheny Plateaun ylängöllä, joka sijaitsee Pennsylvanian, New Yorkin ja Länsi-Virginian osavaltioiden alueella. Sen puuaine on punaruskeaa, lujaa, kovaa ja tiheäsyistä. Hyvien työstö- ja viimeistelyominaisuuksiensa vuoksi se on yksi Pohjois-Amerikan arvostetuimmista huonekalu- ja kaapistopuista. Siitä tehdään myös seinä- ja kattopaneeleita, koristelistoja, puuviilua, työkalujen kahvoja, käsitöitä, leluja sekä laboratoriotarvikkeita. Sen marjat ovat syötäviä, ja niitä käytetään hyytelöiden ja viinien raaka-aineena. Ennen vanhaan Appalakkien eteläosissa tehtiin sen kuoresta uutetta, jolla hoidettiin yskää, vahvistettiin yleiskuntoa ja rauhoitettiin jännitystiloja.[2]
Kiiltotuomen marjat ovat merkittävä ravinnonlähde monille linnuille ja nisäkkäille, esimerkiksi mustakarhuille. Sen lehdet, versot, kaarna ja siemenet ovat myrkyllisiä kotieläimille sisältämiensä syanidiglykosidien vuoksi. Sen sijaan valkohäntäpeurat pystyvät syömään niitä vaaratta.[2]
Lähteet
Leena Hämet-Ahti, Annikki Palmén, Pentti Alanko & Peter M. A. Tigerstedt: Suomen puu- ja pensaskasvio, s. 200. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0
Viitteet
↑Stritch, L.: Prunus serotinaIUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-1. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.3.2020. (englanniksi)
↑ abcdefghijklmnRonald J. Uchytil: Prunus serotinaFire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 6.6.2011. (englanniksi)
↑ abcdefghijAllen Coombes: Puut, s. 184. (Taskuluonto-sarja) Suomentanut Jani Kaaro. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2005. ISBN 951-0-30137-X
↑ abDavid A. Marquis: Black CherrySilvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 18.8.2012. Viitattu 6.6.2011. (englanniksi)
