J. E. Stenberg, Oulun kaupungintalo, 1886, on tyyliltään uusrenessanssia.
Kertaustyylit ovat rakennus- ja sisustustyylejä, jotka esiintyivät 1800-luvun uusklassismin (Suomessa empiren ja biedermeierin) jälkeen ja joille oli ominaista varhaisempien tyylimuotojen jäljittely.[1][2][3]
Näitä tyylejä kutsutaan joskus myös yhteisnimikkeellä historismi, sillä kertaustyylit olivat hyvin historiatietoisia, ja niiden tyyli-ihanteet perustuivat aiempina aikakausina vallinneisiin tyylisuuntiin[4][1]. Rinnakkain eklektistisesti esiintyvät esimerkiksi uusgotiikka, uusrenessanssi, uusbarokki ja uusrokokoo.[3] Suomalaisessa arkkitehtuurissa uusbarokki ja -rokokoo jäivät marginaalisiksi tyylisuunniksi, mutta uusgotiikka ja -renessanssi olivat 1900-luvun alkuun saakka suosittuja rakennustyylejä uusklassismin rinnalla. Käytetty tyyli valittiin usein rakennustyypin perusteella, esimerkiksi pankki- ja hallintorakennuksissa suosittiin mahtailevaa uusrenessanssia, kun taas uusgotiikka oli 1800-luvun loppupuolen vallitseva tyyli kirkkoarkkitehtuurissa.
Kertaustyylien syntyyn vaikutti kansallisvaltioiden nousu, jonka yhteydessä kansa nousi valtioiden johtoon. Käyttämällä kertaustyylejä arkkitehtuurissa pyrittiin oikeuttamaan kansanvalta.[5]
Kertaustyylejä kohtaan ei tunnettu kovinkaan suurta kunnioitusta 1900-luvun puolivälistä 1970–1980-luvuille saakka[3], ja ne nähtiin pitkään lähinnä tyylisuuntana, josta avantgarde pystyi ammentamaan innoitusta[5]. Vanha rakennuskanta nähtiin vanhanaikaisena, epäkäytännöllisenä sekä kalliina huolto- ja korjauskustannuksiensa vuoksi. Monien kertaustyylisten rakennusten purkua perusteltiin niiden epäkäytännöllisyydellä ja ”huonolla arkkitehtuurilla”, eikä rakennusten suojelua pidetty tarpeellisena. Suomessa tällaista toimintaa yhdistettynä poliittiseen kulttuuriin alettiin kutsua Turun taudiksi.
