Kensingtonin riimukivi on kivipaasi, jonka amerikanruotsalainen maanviljelijä Olof Ohman löysi Yhdysvaltain Minnesotasta vuonna 1898. Kivessä on pitkä riimukirjoitus, jonka mukaan kyseessä on syvällä Pohjois-Amerikan sisämaassa liikkuneen norjalais-ruotsalaisen retkikunnan jättämä muistomerkki vuodelta 1362. Tutkijat pitävät lähes yksimielisesti kiveä taitavasti tehtynä väärennöksenä.
Pohjoismainen romanttinen nationalismi alkoi kasvaa merkittäviin mittoihin Yhdysvalloissa 1850- ja 1860-luvuilla. Vuonna 1874 Rasmus Anderson julkaisi työnsä America Not Discovered by Columbus, ja siitä tuli suosittu teos myös tutkijoiden piirien ulkopuolella. Toinen pohjoismaisen nationalismin ilmentymä Yhdysvalloissa oli Magnus Andersenin tekemä purjehdus Gokstad-nimisellä viikinkilaivan jäljennöksellä, mikä todisti viikinkien Atlantin ylityksen olleen teknisesti mahdollista. Samoihin aikoihin, vuonna 1879, ruotsalainen kivenhakkaaja Olof Ohman muutti Minnesotaan Ruotsin Hälsinglandista. Vuonna 1891 hän osti maatilan läheltä Kensingtonia. Vuonna 1898 hän löysi riimukiven valaehtoisen todistuksensa mukaan ollessaan kaivamassa kantoja maasta. Kivi löytyi hänen mukaansa erään puun juurakosta.[1]
Kiven löytyminen aiheutti sensaation. Löytymisen jälkeen se oli näytteillä Alexandriassa paikallisessa pankissa, ja paikalliset lehdet julkaisivat käännöksiään kirjoituksesta. Chicagolainen Daily Inter Ocean kirjoitti kiven mullistavan arkeologian aikaisemmat tutkimukset, mikäli kivi vain todetaan aidoksi. Chicago Tribune kirjoitti puolestaan, että kivi saattaa olla vanhin kirjallinen todiste Amerikan historiasta. Minnesotan yliopiston skandinaavisten kielten professori Olaf Bredalle lähetettiin ilmeisesti Ohmanin tekemä käännös riimukirjoituksesta. Bredan tulkinnan mukaan kyse ei voinut olla vanhasta tekstistä, koska siinä oli riimukirjoitukseen kuulumattomia numeroita. Tämän jälkeen kiveä tutkittiin edelleen Northwestern Universityssä. Yliopiston professori George Cume ilmoitti lehdistölle, että kiven riimut ovat selvästi modernia alkuperää. Kivestä lähetettiin myös valokuvia johtaville riimututkijoille Norjaan, Tanskaan ja Ruotsiin, joissa kaikki kuvat tutkineet olivat yhtä mieltä Cumen kanssa. Tämän jälkeen kivi palautettiin Ohmanille, joka ei ilmeisesti kyseenalaistanut tutkijoiden havaintoja.[1]
Kiista
Kiista kiven aitoudesta alkaa
Kiven palauttamisen jälkeen norjalaissyntyinen amatöörihistorijoitsija Hjalmar Holand kiinnostui kivestä ollessaan Minnesotassa esitelmöimässä Norjan historiasta.[1] Hän sai kiven Ohmanilta sillä ehdolla, että hän tallettaisi kiven Minnesota Historical Societyn kokoelmiin Ohmanin puolesta. Holand piti kuitenkin kiven itsellään ja julisti sen olevan aito. Hän kehitti teorian, joka yhdisti kiven Paul Knutsonin löytöretkeen. Holandin kampanjointi kiven aitouden puolesta johti siihen, että Minnesota Historical Society alkoi uudestaan tutkia kiveä vuonna 1909. Vuonna 1910 asiaa alkoi tutkia geologi Newton Winchell. Winchell haastatteli Ohmania Holandin toimiessa tulkkina, koska Ohman ei puhunut englantia ja Winchell ei osannut skandinaavisia kieliä. Haastattelujen mukaan Ohman kielsi kaivertaneensa riimut itse, mutta ilmoitti olevansa kiinnostunut riimukirjoituksesta ja historiasta. Winchellin päiväkirjan mukaan Holandin ja Ohmanin välillä oli selviä vihamielisyyksiä. Winchell tutki myös kiveä ja hänen mukaansa kirjoitus saattoi olla aito, mutta se oli selvästi nykyaikainen. Minnesota Historical Societyn mukaan kivi oli kuitenkin todennäköisesti väärennös, josta Ohman oli luultavasti vastuussa. Tutkimusten jälkeen Holand yritti myydä kiven Minnesota Historical Societylle 5 000 dollarilla, mutta Society ei ollut kiinnostunut sen ostamisesta. Tähän vaikutti se, että Ohman väitti olevansa kiven oikea omistaja. Lopulta Holand myi kiven sen nykyiselle omistajalle Alexandria Chamber of Commercelle 4 000 dollarin hintaan. Holand julkaisi vielä tämän jälkeen useita kirjoja, joissa hän väitti edelleen kiven olevan aito.[2]
Smithsonian-instituutin näyttely herättää kiistan henkiin
Kiven maine kasvoi, kun se oli esillä Smithsonian-instituutin tiloissa Washingtonissa vuosina 1948–1953. Näytteillepanoa perusteltiin sillä, että kivi oli riittävän merkittävä huolimatta siitä, että se oli mahdollisesti väärennös. Smithsonian-instituutin julkaisu väitti kuitenkin näyttelyn avautuessa, että arkeologit yleisesti pitivät kiveä aitona, vaikkakin kerrottiin, että jotkut pitivät sitä väärennöksenä. Alkuperäinen kivi oli näytteillä 17. helmikuuta 1948 – 25. helmikuuta 1949, minkä jälkeen se palautettiin omistajilleen Alexandriaan. Tämän jälkeen näytteillä oli vielä usean vuoden ajan kiven kopio.[2] Näytteillepanon aiheuttaman kiistelyn takia Smithsonian-instituutti käynnisti kiven uudet tutkimukset. Kiveä tutki tanskalainen etnologi William Thalbitzer, joka oli erikoistunut eskimoiden tutkimukseen. Hänen vuonna 1951 valmistuneen tutkimuksensa mukaan kivi oli aito, mutta tästä huolimatta Smithsonian-instituutti ei enää antanut tukeaan kiven väärentämättömyydelle. Kiistely kivestä jatkui, ja Thalbitzerin tutkimuksen jälkeen muut Smithsonian-instituutin tutkijat julkaisivat useita kriittisiä arvioita.[3]
Myöhempi tutkimus
Kensingtonin riimukiveä pidetään nykyisin tutkijoiden keskuudessa lähes yksimielisesti väärennöksenä, mutta myös useita kiven aitoutta puolustavia teoksia on julkaistu. Kiven aitouteen uskovien perusteluita ovat tutkijoiden ennakkoluuloisuus ja se, että heidän mukaansa kiven löytöpaikkaa peittäneen puun vuosirenkaiden mukaan kivi oli vähintään 70 vuotta vanha. Kuitenkin puun ikä on arvioitu myös 5–12 vuodeksi. Myös kiveä peittänyt juuri oli kooltaan pieni.[2]National Museum of Natural Historyn virallisen kannan mukaan Kensingtonin riimukivi on 1800-luvulta peräisin oleva väärennös[3].
