Catherine ”Kate” Bush (s. 30. heinäkuuta1958 Bexleyheath, Kent, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta; nykyään Suur-Lontoo)[3] on brittiläinen laulaja ja musiikintekijä, joka on kirjallisuusvaikutteisten ja monimerkityksellisten sanoitustensa lisäksi tunnettu korkeasta ja ilmaisuvoimaisesta lauluäänestään sekä musiikillisen tuotantonsa monimuotoisuudesta. Hän on myös kuuluisa täydellisyyteen pyrkivästä studiotyöskentelystään.[4][5]
Bush tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1978, jolloin myyntimenestys ”Wuthering Heights” oli neljä viikkoa Britannian singlelistan ykkösenä.[6][7] Tämän jälkeen hän on julkaissut kahdeksan studioalbumia, joista kaksi sekä The Whole Story -kokoelma-albumi ovat olleet Britannian albumilistan ykkössijalla.[8] 1980 julkaistun Never for Everin myötä hänestä tuli ensimmäinen kyseisen listan kärkisijalle noussut brittiläinen naislaulaja.[9][10] Hänen tunnetuimpiin kappaleisiinsa lukeutuvat ”Wuthering Heights”, ”Running Up That Hill (A Deal With God)”, ”King of the Mountain”, ”Babooshka” ja ”The Man with the Child in His Eyes”. Vuonna 2002 hänelle myönnettiin Ivor Novello -palkinto ”huomattavasta panoksesta brittiläiselle musiikille”.[11]
Bushin ”Running Up That Hill (A Deal With God)” teki historiaa nousemalla vasta 37 vuotta julkaisunsa (1985) jälkeen Britannian singlelistan ykköseksi vuonna 2022 Stranger Things -televisiosarjan ansiosta.[12]
Catherine Bush syntyi 30. heinäkuuta 1958 katolilaiseen perheeseen, jonka kaikki jäsenet harrastivat jotain taidemuotoa. Hänen lääkärinä työskennelleellä isällään Robert John Bushilla oli musiikillisia lahjoja, ja hänen Irlannissa syntynyt äitinsä Hannah Daly oli niittänyt mainetta kansantanssijana.[13] Ammatiltaan Hannah oli sairaanhoitaja.[14] Perheen esikoinen, John Carder Bush, kirjoitti puolestaan runoja. Kate Bush on myöhemmin todennut lapsuudessa jatkuvasti soitetun irlantilaisen kansanmusiikin olleen hänelle erittäin merkittävä vaikute.[15]
Lapsena Cathyksi kutsutun Catherinen isoveli Paddy harrasti viulunsoittoa, ja joku ehdotti, että tyttö voisi säestää veljeään pianolla. Niinpä isä-Bush opetti tyttärelleen C-sävelasteikon. Kate on sittemmin kertonut keksineensä musiikin juuri tuona päivänä. Kymmenvuotias Cathy ryhtyi harjoittelemaan päivittäin urkuharmonilla ja pianolla. Hän alkoi myös säveltää lyhyitä sävelmiä.[16][17]
Kate, joka oli mielestään kasvanut ulos lapsuusvuosien lempinimestään, kävi keskikoulun Bexleyssä sijainneessa St. Joseph’sin katolisessa luostarikoulussa. Siellä kaikkien oppilaiden tuli valita itselleen jokin soitin musiikkitunteja varten. Piano ei käynyt, joten Kate valitsi viulun. Kouluopetuksen lisäksi vanhemmat järjestivät hänelle soittotunteja. Jonkin verran arvostelumenestystä runoilijana saavuttaneen isoveljensä John Bushin innoittamana Kate alkoi itsekin kirjoittaa runoja ja sai niitä myös julkaistua koulun lehdessä.[18] Hänen tekemiään lauluja opettajat eivät kuitenkaan uskoneet hänen omikseen, ja vanhempien täytyi vakuuttaa heidät asiasta. Luonnollisena jatkeena runojen kirjoittamiselle Kate alkoi yhdistellä niitä sävelmiinsä. Samaan aikaan hän ammensi jatkuvasti vaikutteita veljiensä musiikki- ja jossain määrin myös kirjallisuusmausta. Klassisen musiikin säveltäjistä hänen suosikkeihinsa lukeutuivat muun muassa Frédéric Chopin, Erik Satie ja Jean Sibelius.[19]
Teini-ikä
14-vuotiaana Katen musiikkimaku laajeni hänen veljiensä levyvalikoiman ulkopuolelle. Hänen omia suosikkejaan olivat Roxy Music, Billie Holiday, David Bowie sekä Steely Dan, jota hän pitää aliarvostettuna yhtyeenä. Kate on myöhemmin kertonut samastuvansa enemmän mies- kuin naispuolisiin lauluntekijöihin, vaikka Joni Mitchellkin lukeutuu hänen eniten arvostamiinsa muusikoihin. Erityisesti nuori Kate oli kuitenkin mieltynyt Elton Johniin. Teini-iässä hän alkoi myös vakavasti harkita musiikista ammattia itselleen, vaikka opettajille ja perheen ulkopuolisille hän kertoi haluavansa joko psykiatriksi tai eläinlääkäriksi. Tämä oli linjassa sen kanssa, että hän ei sisäänpäin kääntyneen luonteensa mukaisesti ollut ehkä koskaan kertonut luokkatovereilleen kirjoittavansa lauluja.[20][21]
Kate äänitti myös paristakymmenestä tekemästään kappaleesta demot kelanauhurille. Kun sisarukset yrittivät lähettää niitä levy-yhtiöille, palaute oli kielteistä. Tuntemattomampien demojen joukossa oli myös varhainen versio kappaleesta ”The Man with the Child in His Eyes”, josta tehtiin noihin aikoihin studionauhoitekin.[22] John Bush pyysi yhteyksiin levy-yhtiöihin apua ystävältään Ricky Hopperilta, johon hän oli tutustunut Cambridgen oikeustieteen opintojensa aikana. Jälkimmäinen tunsi nimittäin kitaristi David Gilmourin, joka oli suunnitellut auttavansa nuoria kykyjä Pink Floydin kiertuetauon aikana. Hopper sai Gilmourin kuuntelemaan Kate Bushin demon. Gilmour totesi joidenkin kappaleiden kertovan ilmeisestä lahjakkuudesta.[23]
Hopperin ja Gilmourin johdolla sekä perheen hyväksynnällä päätettiin tehdä studionauhoite muutamasta kappaleesta. Taustayhtyeen jäseniksi kutsuttiin rumpali Pete Perrier sekä basisti Pat Martin, jotka soittivat Unicorn-nimisessä yhtyeessä. Gilmour soitti äänitteellä kitaraa. Myöhemmin tehtiin myös nauhoite, jolla Kate esitti kappaleitaan pianon säestyksellä. Nämäkään äänitteet eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta levy-yhtiöiden taholta, joten hanke pantiin toistaiseksi jäihin.[24]
Keskikoulun jälkeen Kate jatkoi lukioon. Gilmourin taiteensuosijan rooli sai jatkoa, sillä hän päätti palkata maineikkaan tuottajan ja valmistaa artistikokelaalle mahdollisimman laadukkaan demonauhoituksen omalla kustannuksellaan.[25][26] Gilmour saikin houkuteltua tuottajaksi Andrew Powellin[13] ja äänittäjäksi Geoff Emerickin. Jälkimmäinen oli työskennellyt muun muassa The Beatlesin levyillä Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja Revolver.[27]
Äänitykset tehtiin AIR-studioilla kappaleista ”Davy”, ”Saxophone Song” sekä ”The Man with the Child in His Eyes”. ”Saxophone Songiin” lisättiin ammattimuusikoiden soittamat taustat. Raitaa ”The Man with the Child in His Eyes” varten hankittiin puolestaan toinen ryhmä, joka koostui klassisen koulutuksen saaneista orkesterimuusikoista. Näin kappaleet saivat perusteellisen käsittelyn, jonka seurauksena niiden laatu oli lopulta huomattavasti normaaleja demonauhoituksia korkeampi. Niinpä Gilmour oli hyvin luottavainen viedessään äänitteen kuunneltavaksi EMIn popmusiikkiosaston johtajalle Bob Mercerille.[27]
Musiikkiura
Bushin entisen asuinpaikkakunnan Lewishamin keskusta 2005.
EMI piti David Gilmourin kustantamasta demosta, ja neuvottelut aloitettiin. Artistin nuoruuden takia monia sopimuksen yksityiskohtia jouduttiin kuitenkin hiomaan useaan otteeseen. Lopulta vuoden 1976 heinäkuussa 17-vuotias Kate Bush teki erinäisten vaiheiden jälkeen levytyssopimuksen EMIn kanssa. Yhtiö maksoi hänelle 3 000 puntaa ennakkoa sekä 500 punnan tekijänoikeuspalkkion.[9] Hän sai samoihin aikoihin myös perinnön tädiltään ja päätti näiden tulojen turvin keskeyttää lukio-opintonsa voidakseen valmistautua täysipainoisesti musiikillista uraa varten. Lisäksi hän muutti Kentin Wellingissä sijainneesta lapsuudenkodistaan parempien kulkuyhteyksien päähän Lontoon Lewishamiin. Siellä Kate majoittui isänsä omistamaan rakennukseen, jonka toisissa kerroksissa asuivat hänen veljensä.[28]
Albumin julkaisua lykättiin vajaalla parilla vuodella, sillä tavallaan EMI-yhtiön omana tyttärenä pidetylle Katelle haluttiin antaa aikaa kehittyä rauhassa ja opiskella tanssia, pantomiimia sekä musiikin teoriaa.[6][29] Edistyäkseen hän harjoitti ääntään ja hengitystekniikkaansa laulunopettajan opastuksella kerran viikossa, vaikka kyseessä ei ollutkaan hänen omien sanojensa mukaan muodollisesti pätevä koulutus. Bush kävi myös balettitanssija Adam Dariuksen mimiikkakursseilla, minkä jälkeen hän jatkoi lavaesiintymiskoulutustaan Lindsay Kempin pitämillä vapaamuotoisilla opintojaksoilla. Myöhemmin kappaleen ”Moving” aiheena olleen Kempin oman kuvauksen mukaan Bush muistutti tuohon aikaan Peter Panin Helinä-keijua.[30]
Alkuvuoteen 1977 mennessä Bush sai tehtyä kaksi uutta demonauhoitetta, joiden raidoista osa esitettiin 1980-luvun alussa Arizonan Phoenixissa toimineella KTSM-radiokanavalla. Häntä varten koottiin myös taustayhtye, jonka nimeksi annettiin ”KT Bush Band”. Yhtyeessä soittivat rumpali Vic Smith, basisti Del Palmer ja kitaristi Brian Bath. Tämän kokoonpanon kanssa hän myös esiintyi Lontoon seudun pienissä olutravintoloissa aluksi lähinnä cover-versioita laulaen.[26] Pikkuhiljaa mukaan otettiin yhä enemmän hänen omia kappaleitaan. Yhtye kuitenkin hajosi kolmen kuukauden kuluttua sen perustamisesta. Pian tämän jälkeen alkoivat Bushin ensimmäisen levyn nauhoitukset.[31]
Levyn tuottajana toiminut Andrew Powell valitsi albumille tulevat laulut sekä käytettävät studiomuusikot. Nauhoitukset sujuivat nopeasti ja improvisoinnin osuus oli huomattava. Äänittäjä Jon Kelly on kuvaillut Bushin eläytyneen suurella antaumuksella ja teatraalisesti niihin rooleihin, joita hänen piti lauluissaan esittää.[32]
Levyn ilmestymisen lähestyessä EMIn johtokunta halusi valita ensimmäiseksi julkaistavaksi singleksi kappaleen ”James and the Cold Gun”. Bushin itsensä mielestä Emily BrontënHumisevan harjun tv-versiosta vaikutteensa ottanut ”Wuthering Heights” oli kuitenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto.[33] Niinpä asiasta väännettiin kättä artistin itkukohtauksiin saakka, kunnes erään toimitusjohtaja Bob Mercerin kanssa käydyn neuvottelun aikana muuan toinen johtoportaan jäsen, Terry Walker, huomautti puolihuolimattomasti paikalla olleelle Bushille, että tokihan ”Wuthering Heights” tulisi olemaan ensimmäinen sinkku.[34] Kun muut saivat näin havaita, että kyseessä ei ollut ainoastaan markkinoita täysin ymmärtämättömän tyttösen itsepintainen päähänpinttymä, kuten he tätä ennen ajattelivat, päätettiin vaatimukseen viimein taipua. Valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä ”Wuthering Heights” nousi lopulta Britannian singlelistan ykköseksi ja kansainväliseksi suurmenestykseksi.[6][35]
Ensimmäinen albumi The Kick Inside ilmestyi 1978, ja myös toinen siltä julkaistu single ”The Man with the Child in His Eyes” nousi brittilistan kärkikymmenikköön. Levy itse saavutti parhaimmillaan albumilistan kolmannen sijan.[36]The Kick Insiden monimerkityksiset ja aistikkaat sanoitukset saivat seurakseen videoesiintymiset, joissa laulajan tanssiopinnot otettiin hyötykäyttöön. Koska tuohon aikaan elettiin punkin ja diskon valtakautta, moni piti Bushin ujostelematonta taiteellisuutta virkistävänä. EMIssä oltiin kuitenkin tyytymättömiä levyn kanteen, joka sai artistin vaikuttamaan itämaiselta ja antoi heidän mukaansa muutenkin väärän kuvan hänestä. Yhtiö järjesti mainoskampanjan, jonka tehokkaimmaksi piirteeksi osoittautui se, kun linja-autojen kylkiin kiinnitettiin paljastavia julisteita artistista.[37]
Saman vuoden aikana Kate Bush ja hänen perheensä perustivat Pink Floydin juristin avulla Novercia-nimisen yhtiön, joka tulisi omistamaan kaikki oikeudet Bushin albumeihin vuodesta 1980 lähtien ja lisensoimaan artistiin liittyviä tuotteita EMIlle. Ennen Novercian perustamista uudella kokoonpanolla henkiin herätetyn KT Bush Bandin muusikot olivat ryhtyneet rakentamaan studiota Bushin vanhempien maatilalle.[38]
Lionheart
Ensimmäistä levyä seuranneen Lionheart-albumin nauhoitukset saivat pian alkunsa. Demojen valmistumisen jälkeen äänitykset päätettiin suorittaa Ranskassa SuperBear-studioilla. Andrew Powell halusi kuitenkin korvata KT Bush Bandin jäsenet toisilla muusikoilla. Bush oli tilanteen vuoksi aluksi poissa tolaltaan, sillä hän olisi ehdottomasti halunnut yhtyeen mukaan levylle. Olosuhteet Ranskassa olivat kuitenkin erinomaiset, ja tarvittava määrä kappaleita saatiin äänitettyä kymmenessä viikossa. Kokonaan uusien raitojen lisäksi materiaalina käytettiin monia jo ennen The Kick Inside -levyä tehtyjä sävellyksiä.[39]
Albumi julkaistiin vuoden 1978 lopulla. Seuraavan vuoden alussa Melody Maker valitsi Bushin vuoden tulokkaaksi ja parhaaksi naislaulajaksi. Tämän jälkeen alettiin suunnitella ensimmäistä kiertuetta. Bush halusi esiintymisistä tulevan täysipainoisia teatterinäytöksiä. EMI ei kuitenkaan ollut halukas rahoittamaan niin kunnianhimoista hanketta, joten Bush sitoutui sijoittamaan siihen merkittävän osan tuloistaan. Esityksiä varten palkattiin taustalaulajia, kaksi tanssijaa, koreografi sekä miimikko ja illusionisti Simon Drake. Musiikista vastasi KT Bush Band, jossa Brian Bath soitti jälleen kitaraa ja Del Palmer bassoa. Myös Paddy Bush oli mukana ja loihti ääniä harvinaisista vanhoista soittimista.[40]
Esiintyjäryhmä harjoitteli kuvioitaan viikkokausia neljätoista tuntia päivässä, kunnes huhtikuussa järjestettiin ensimmäinen epävirallinen esitys Dorsetin Poole Arts Centerissä. Tapahtumaan liittyi traaginen piirre, sillä valosuunnittelija Bill Duffield putosi lavarakenteita tarkistaessaan viiden metrin korkeudesta betonilattialle ja kuoli saamiinsa vammoihin. Kiertuetta ei kuitenkaan peruttu, sillä kaikki ajattelivat, että Duffield olisi halunnut hanketta jatkettavan. Bush kirjoitti myöhemmin hänen muistolleen kappaleen ”Blow Away (for Bill)”.[41]
Kiertue osoittautui arvostelumenestykseksi, vaikka esityksiä kritisoitiinkin katkonaisuuden ohella siitä, että yleisöön ei niiden aikana yritetty ottaa millään tavalla yhteyttä. Bush selitti tätä sanomalla, että hän esiintyi lavalla tietyssä roolihahmossa eikä omana itsenään. Kahden ja puolen tunnin mittaisissa näytöksissä kankaille heijastettiin kuvia ja Bush vaihtoi vaatteita lähes jokaisen kappaleen kohdalla. Käytännössä kaikki kahden ensimmäisen levyn sävellyksistä esitettiin. Vaikka kiertuetta voitiinkin pitää taiteellisesti onnistuneena, se ei nähtävästi ollut taloudellinen menestys.[42]
Bush on myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä Lionheart-levyyn ja todennut, että hän olisi tarvinnut sen tekemiseen enemmän aikaa.[43] Toisaalta tv-esiintymiset, haastattelut ja uuvuttava kiertue tuntuivat hänestä epämiellyttäviltä. Lisäksi Bush koki julkkiselämäntyylin etäännyttävän häntä hänelle itselleen tärkeimmästä eli musiikinteosta. Niinpä hän päättikin vetäytyä kokonaan pois julkisuudesta, ja ensimmäinen konserttikiertue sai jäädä viimeiseksi.[9]
Never for Ever
Syyskuussa 1980 ilmestyneellä Never for Ever -levyllä Kate Bush tuli itse mukaan tuotantoon. Toiseksi tuottajaksi hän värväsi Jon Kellyn. Äänitykset suoritettiin Abbey Road -studioilla Lontoossa. Pian demonauhoitusten alkamisen jälkeen Bush osallistui Peter Gabrielin soololevyn tekoon laulamalla kappaleissa ”Games Without Frontiers” ja ”No Self Control”. Yhteistyön seurauksena hän kiinnostui suuresti rumpukoneesta ja elektronisesta sämpleristä, joita Gabriel käytti sävellystyössään.[44][45]
Never for Everillä esiintyivät jälleen KT Bush Bandin jäsenet sekä Paddy Bush, joka soitti albumilla sitarin ja mandoliinin lisäksi monia vanhoja ja erikoisia soittimia, kuten sahaa, balalaikkaa ja kotoa. Aiemmilla kiertueilla kehitetyn esitysmuodon Bush halusi siirtää musiikkivideoihin.[46]
Uudelta levyltä julkaistiin etukäteen single ”Breathing”, joka kuvaa ydinräjähdyksen vaikutuksia äitinsä kohdussa olevan lapsen näkökulmasta. Laulussa kerrotaan, kuinka ydinlaskeuma etenee äidin kudosten kautta lapseen, joka rauhoituttuaan hengittää säännöllisen rauhalliseen tahtiin. Kappaleesta tehtiin musiikkivideo, jonka alkuosassa Bush on lapsen paikalla kohtua esittävässä muovikuplassa. Video päättyy takaperin näytettyyn ydinräjähdykseen, mitä ennen Bush ja muusikot ovat tulleet esiin järvestä säteilysuojapukuihin sonnustautuneina. Ohjelmassa Top of the Pops esitettiin ainoastaan musiikkivideon alkuosa. BBC:n ajankohtaisohjelmassa Nationwide video kuitenkin näytettiin kokonaisuudessaan ja Bush osallistui aiheesta käytyyn keskusteluun ilmaisemalla oman ydinasevarustelun vastaisen näkökantansa.[47]
”Army Dreamers” -kappaleen aiheena oli Ison-Britannian armeijan toiminta Pohjois-Irlannissa. ”The Infant Kiss” puolestaan käsittelee kotiopettajatarta, joka viehtyy viattoman lapsen sisälle kätkeytyneeseen psykoottiseen mieheen. Bush oli hyvin huolestunut siitä, että laulun tulkittaisiin käsittelevän pedofiliaa.[48]
Albumin julkaisemisen aikoihin Bush kuvaili sitä julmaksi ja edellisiä levyjä raaemmaksi. Vaikka hän oli käsitellyt epäsovinnaisia aiheita kahdella ensimmäisellä levylläänkin, muutti Never for Ever Bushin mukaan yleisön käsityksen hänestä todellisuudesta irtaantuneena ”pikku söpöläisenä”, joka tekee sisäsiistejä albumeja. Kaupallisesti levy menestyi erinomaisesti, ja siitä tuli ensimmäinen Britannian albumilistan ykköseksi noussut brittiläisen naisartistin äänite. Loppuvuonna Bush esiintyi lukuisissa televisio-ohjelmissa, ja hänelle tarjottiin roolia muun muassa lastenohjelmassa Worzel Gummidge. Siinä hän olisi esittänyt häijyä noitaa. Bush kuitenkin kieltäytyi, koska hän ei tarjouksen houkuttelevuudesta huolimatta katsonut voivansa sitoutua liian moniin asioihin yhtä aikaa. Hän kieltäytyi myös erään West End -teatterimusikaalin pääroolista.[49]
The Dreaming
Vuonna 1982 julkaistiin albumi The Dreaming, josta lähtien Bush on tuottanut kaikki levynsä kokonaan itse.[5][25] Äänityksiä tehtiin Townhouse Studioilla, Bushin farmistudiolla ja Abbey Roadilla. Nauhoituksia leimasi erittäin kokeellinen ilmapiiri. Niissä käytettiin hyväksi muun muassa kuusimetrisistä rautaputkista saatuja ääniä sekä studion kellarissa sijainnutta uima-allasta, jonka samean veden ansiosta saatiin aikaan halutun kaltainen kaiku. Kappale ”Night of the Swallow” nauhoitettiin Irlannissa. Levyn myötä Fairlight CMI -syntetisaattori-sämplerillä tuotetuista äänistä muodostui Kate Bushin musiikin tavaramerkki.[50]
The Dreamingin kappaleissa käsiteltävien aiheiden kirjo on laaja. Mukaan mahtuvat huonosti sujuneeseen pankkiryöstöön, Vietnamin sotaan, aboriginaalien ahdinkoon sekä Harry Houdiniin liittyvät tarinat. Levyn ilmestymisen aikoihin Melody Makerin kriitikko kutsui sitä yhdeksi omituisimmista kuulemistaan levyistä. Yleensä ottaen albumi sai brittiläisten musiikkilehtien arvostelijoilta tylyn vastaanoton. Yhdysvalloissa se kuitenkin keräsi tiedotusvälineiltä ylistäviä arvioita.[45] Monien Kate Bushin ihailijoiden tavoin levyä mestariteoksena pitävän äänittäjä Nick Launayn mielestä jotkin albumin miksauksista kuulostavat äänellisesti hieman kylmiltä, mikä johtuu hänen mukaansa siitä, että levyn tekoaikaan digitaaliseksi kutsuttu miksaustekniikka oli vasta alkuvaiheessa.[51]
Kaupallisesti The Dreaming menestyi selvästi edellisiä levyjä heikommin. Varsinkin Britanniassa myyntiluvut jäivät aiempien julkaisujen varjoon, vaikka levy saavuttikin maan albumilistalla kolmannen sijan.[45] Yksi asiaan vaikuttaneista tekijöistä oli se, että EMIn usko hankkeeseen säröili ja markkinointikuluihin tehtiin huomattavia leikkauksia.[52]
Hounds of Love
Seuraavaa levyä varten EMI painosti Bushia hankkimaan ulkopuolisen tuottajan.[53]The Dreamingin toivottua heikomman kaupallisen menestyksen ohella kitkaa hänen ja levy-yhtiön välille olivat aiheuttaneet korkeat studiokustannukset. Vastatoimena näille hankaluuksille Bush kehitti oman maatilastudionsa ammattistudion tasolle. Del Palmer hoiti äänitysstudion teknistä puolta ja ohjelmoi demonauhoilla käytettyä Linn-rumpukonetta. Lisäksi Palmer soitti bassoa ja lauloi taustoja Paul Hardimanin tuuratessa häntä äänittäjänä. Fairlight CMI:llä tehtyjen raitojen valmistumisen jälkeen Bush valitsi osan niistä korvattaviksi perinteisillä soittimilla. Rumpujen soittamisesta vastasivat Charlie Morgan ja Stuart Elliott.[54]
Äänityksiä käytiin tekemässä myös Irlannissa Windmill Lane -studioilla. Englantiin palaamisen jälkeen jazzbasisti ja -säveltäjä Eberhard Weber värvättiin soittamaan bassoa kappaleissa ”Hello Earth” sekä ”Mother Stands for Comfort”. Jousisoitinosuuksien äänittäjäksi hankittiin Pink Floydin The Wall -albumilla työskennellyt James Guthrie. Peräti vuoden kestäneiden päälleäänitysten ja miksausten jälkeen Hounds of Love saatiin viimein valmiiksi kesällä 1985. Alkuperäinen vinyylilevy koostui rakenteellisesti kahdesta osasta. Ensimmäisellä puolella kuultiin viisi erillistä ihmissuhteisiin liittyvää kappaletta. Toisella puolella oli vuorostaan ”The Ninth Wave” -niminen kokonaisuus, jossa mieskuorolaulun, konerytmien ja pianotunnelmoinnin voimin kerrotaan musiikillinen satu yksin veden varaan keskelle merta jääneestä tytöstä ja hänen näkemistään unista. ”Hello Earth” -kappaleessa käytetyn kuoron innoittajana toimi Werner Herzogin elokuva Nosferatu – yön valtias.[55]
EMI olisi halunnut julkaista ensimmäisenä singlenä Hounds of Love -levyltä kappaleen ”Cloudbusting”, jonka tarina pohjautuu Peter Reichin kirjaan Book of Dreams. Kirjassa Peter Reich kirjoittaa lapsuusvuosistaan isänsä Wilhelmin luona. Psykoanalyytikko Wilhelm Reichilla oli kiistanalaisia ajatuksia niin sanotusta orgonienergiasta, jonka hän väitti löytäneensä ja esiintyvän kaikkialla luonnossa. Eräs hänen hankkeistaan oli pilviensieppaajaksi nimetty laite, jolla hänen mukaansa oli mahdollista vaikuttaa säätiloihin. Wilhelm Reich joutui lopulta McCarthy-oikeudenkäyntien aikaan Yhdysvaltain hallituksen ajojahdin kohteeksi ja kuoli 59-vuotiaana vankilassa. ”Cloudbustingin” sijaan Bush halusi kuitenkin ensimmäiseksi singleksi kappaleen ”Running Up That Hill”, joka oli nimetty uudelleen EMIn toivomuksesta. Alun perin nimellä ”Deal with God” tunnettu laulu kertoo miehestä ja naisesta, jotka sopivat Jumalan kanssa vaihtavansa sukupuolta keskenään voidakseen ymmärtää toisiaan paremmin. Vaikka kappaleen nimen osalta Bush suostuikin kompromissiin, singlevalinnan suhteen hän sai tahtonsa läpi.[56]
”Running Up That Hill” osoittautui siihen mennessä Bushin menestyneimmäksi singleksi ”Wuthering Heightsin” jälkeen. Myös albumi menestyi erinomaisesti ja kohosi Britannian listan ykkössijalle. Levyn julkistamistilaisuudessa Del Palmer ja Kate Bush esiintyivät ensimmäisen kerran pariskuntana, vaikka heidän suhteensa oli ollut tiedossa jo vuosia. Yhdysvalloissa Hounds of Love kohosi Bushin levyistä ensimmäisenä Billboardin listalla Top 40:een ja saavutti parhaimmillaan 30. sijan.[57] Saman teki ”Running Up That Hill” singlelistalla. Myös ”Cloudbusting” julkaistiin singlenä, ja sitä varten tehtiin kunnianhimoinen musiikkivideo, jonka pääosia esittivät Donald Sutherland Wilhelm Reichina sekä Kate Bush tämän pojan roolissa.[58]
Hounds of Loven menestyksen innoittamana EMI suostutteli Bushin hyväksymään The Whole Story -nimisen kokoelman julkaisun.[59] Vuonna 1986 ilmestynyt levy myi Britanniassa lopulta nelinkertaista platinaa eli yli 1,2 miljoonaa kappaletta.[60] Kokoelmalevyn suosion vanavedessä Bush sai helmikuussa 1987 parhaan naissooloartistin Brit Award -palkinnon.[61]
The Sensual World
Vuonna 1989 julkaistulla The Sensual World -albumilla Bushin yhtenä yhteistyökumppanina toimi bulgarialaista kansanmusiikkia laulava Trio Bulgarka, jonka kanssa nauhoitettiin kolme kappaletta Lontoossa. Valtaosa äänityksistä tehtiin kuitenkin Dublinin Windmill Lane -studioilla, missä irlantilaiset kansanmuusikot toivat levyn äänimaailmaan oman kelttiläisen värinsä. Fairlight CMI näytteli jälleen suurta roolia säveltämisessä, ja edellisen albumin tavoin alkuperäisiin demonauhoituksiin lisättiin kerros kerrokselta päälleäänityksiä Del Palmerin toimiessa äänittäjänä ja kantaessa merkittävää vastuuta rytmeistä. Trio Bulgarkan ohella levyllä esiintyi lukuisia muitakin vierailijoita, joista David Gilmour soitti kitaraa raidalla ”Love and Anger”.[62]
Albumin ensimmäisen kappaleen sanoituksena on Bushin oma versio Molly Bloomin puheesta, jonka tämä esittää James Joycen kirjan Odysseus lopussa. Bush ei kuitenkaan omasta mielestään missään nimessä onnistunut Joycen tyylin tavoittamisessa.[63] Tekstin käyttämisen suoraan esti se, että Joycen perikunta ei antanut hänelle siihen lupaa.[63][64] Levyn viidennessä kappaleessa ”Heads We’re Dancing” kerrotaan puolestaan naisesta, joka tajuaa tansseissa tapaamansa hurmaavan mieshenkilön olleen todellisuudessa Adolf Hitler.[65]
Albumista tuli Bushin ainoa Yhdysvalloissa kultaa myynyt äänite.[66]Hounds of Loven julkaisun jälkeen hänen levy-yhtiönsä oli vaihtunut siellä EMI Americasta Columbiaksi.[57] Kokonaisuutena Bush on pitänyt The Sensual Worldia kaikkein persoonallisimpana ja naisellisimpana levynään, joka ei kahden edellisen studioalbumin tavoin yritä ehdoin tahdoin tavoitella voimaa ja painokkuutta.[63]
The Red Shoes
Eric Clapton soitti kitaraa kappaleessa ”And So Is Love”. Hänen poikansa Conor oli kuollut vain joitakin kuukausia ennen vierailua (2005).
1990-luvun alkupuolella Bush koki vakavia henkilökohtaisia menetyksiä. Ensin hänen tanssitoverinsa Gary Hurst kuoli aidsiin. Myöhemmin hänen äitinsä Hannah kuoli 72-vuotiaana, minkä Bush koki erityisen raskaana. Tuttu studiomuusikko Alan Murphy oli kuollut näiden tapahtumien välissä. Uusi albumi The Red Shoes saatiin kuitenkin tehtyä edellisen levyn tahtiin ja julkaistiin marraskuussa 1993. Työskentelytapa säilyi samankaltaisena eli kerroksittain etenevänä. Studioryhmityksessä Danny McIntosh otti Alan Murphyn paikan kitaristina. Albumin kappaleita oli alun perin tarkoitus esittää pienimuotoisella kiertueella, mikä jäi loppujen lopuksi toteutumatta ennen kaikkea Hannah Bushin kuoleman takia. Suunnitelma vaikutti kuitenkin siten, että äänityksissä tavoiteltiin livetunnelmaa aikaisempaa enemmän.[67]
Trio Bulgarka esiintyi tälläkin kertaa kolmen laulun yhteydessä. Lisäksi albumilla vierailivat muun muassa Eric Clapton, Jeff Beck sekä Prince, jonka lähettämät lisäykset kappaleeseen ”Why Should I Love You?” aiheuttivat suurta päänvaivaa. Bush oli nimittäin odottanut häneltä vain joitakin lauluosuuksia, mutta Prince olikin täyttänyt 48 raitaa mitä moninaisimmalla materiaalilla, jonka sovittaminen muuhun sisältöön vaati valtavan työmäärän ja kuukausien pohdiskelun.[68]
Edellisen levyn tavoin The Red Shoes ylsi parhaimmillaan Britannian albumilistan kakkoseksi.[8] Arvostelut musiikkilehdissä olivat yleisesti ottaen kohtuullisia, mutta julkaisua ei pidetty minään mestariteoksena.[69] Yhdysvalloissa albumi kuitenkin kohosi korkeimmillaan listan sijalle 28, mikä oli siellä Bushin uran paras sijoitus.[8][70]
1980-luvulla Bushille oli syntynyt tapa kadota aina muutamaksi vuodeksi, kunnes tarkkaan hiottu uusi materiaali oli valmiina julkaisua varten.[7]The Red Shoes -albumin jälkeinen julkisuudelta vetäytyminen osoittautui kuitenkin huomattavasti pitkäkestoisemmaksi kuin oli odotettu. Vuodet vierivät, ja kuulopuheet uuden albumin julkaisemisesta osoittautuivat kerta toisensa jälkeen perättömiksi.
Hiljaiselon aikana brittilehdistössä esiteltiin hurjia huhuja ja arveluja Bushin tilasta ja henkisestä kunnosta, vaikka todellisuudessa hän oli vain halunnut keskittyä työnteon sijasta omaan yksityiselämäänsä ja ajan viettämiseen perheensä parissa.[71] Myös äidin kuoleman aiheuttama surutyö oli vienyt oman aikansa. Lisäksi hänen pitkäaikainen suhteensa Del Palmeriin oli katkennut 1990-luvun puolivälin tienoilla, ja Bush oli muuttanut Berkshiressä sijaitsevaan kartanoon uuden elämänkumppaninsa Danny McIntoshin kanssa.[72][73] Heinäkuussa 1998 heille syntyi poika, Albert, joka tunnetaan myös lempinimellä Bertie.[74][75] Artistin taitoa piiloutua julkisuudelta kuvaa hyvin se, että lehdistö sai tiedon pojasta vasta puolitoista vuotta tämän syntymän jälkeen.[3] Asian paljasti Peter Gabriel eräässä televisiolähetyksessä.[29]
Aerial
Viimein kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen ilmestyi Kate Bushin kahdeksas studiolevy, tupla-albumi Aerial, joka julkaistiin maailmanlaajuisesti 7. marraskuuta 2005.[3] Ensimmäinen singlejulkaisu albumilta oli ”King of the Mountain”, joka ilmestyi 26. lokakuuta.[76] Levyn tekemiseen osallistuivat muun muassa jazzperkussionisti Peter Erskine, rumpali Stuart Elliott sekä Chris Hall, joka soitti haitaria. Säveltäjä ja kapellimestari Michael Kamen ehti vastata kahden kappaleen jousiosuuksista ennen marraskuussa 2003 tapahtunutta kuolemaansa.[77]
Bush on todennut halunneensa tällä kertaa asettua enemmän kertojan kuin laulussa esiintyvän henkilöhahmon rooliin. Aerialin ensimmäisen levyn sanoitusten aiheet vaihtelevat äidinrakkaudesta piin desimaalien luettelon kautta Jeanne d’Arciin. Toinen levy on puolestaan yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo linnunlaulun rytmittämän yhden päivän tarinan.[78][79]
Musiikkilehtien kriitikot suhtautuivat Aerialiin pääosin erittäin myönteisesti,[80] ja Britannian albumilistalla se kohosi parhaimmillaan kolmannelle sijalle.[8] Suomessa sitä on myyty kultalevyyn ja Britanniassa platinaan oikeuttava määrä.[60][81] Ennen albumin julkaisemista John Mendelssohn ehti kirjoittaa romaanin Waiting for Kate Bush,[29] jonka alkusivuilla tarinan päähenkilö lupaa olla hyppäämättä korkean rakennuksen katolta, jos hänelle vakuutetaan, että Kate Bushilta ilmestyy uusi levy puolen vuoden kuluessa.[82] Bushin omaleimainen ylärekisterilaulanta saa romaanissa ansaitsemaansa huomiota, sillä eräs kirjan hahmoista kuvailee sitä ”juuri heliumia sisäänhengittäneen yhdeksänvuotiaan ääneksi”.[83]
Director’s Cut ja 50 Words for Snow
Bush julkaisi albumin Director’s Cut 16. toukokuuta 2011. Albumi sisältää uusia versioita Bushin aiempien albumien The Sensual World ja The Red Shoes kappaleista.[84] Kolme kappaletta nauhoitettiin kokonaan uudelleen. Kappale ”The Sensual World” julkaistiin uudelleen nimellä ”Flower of the Mountain”. Kappaleessa on uudet sanat, jotka ovat peräisin James Joycen teoksesta Odysseus.[85] Albumilta julkaistiin singlenä kappale ”Deeper Understanding”.
Bushilta ilmestyi uudesta materiaalista koostuva levy 50 Words for Snow 21. marraskuuta 2011.[86] Himalajan lumimieslegendoihin perustuva kappale ”Wild Man” julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä 10. lokakuuta 2011. Brittilehti The New Musical Express (NME) ylisti singlen Bushin parhaimmaksi vuosikymmeniin.[87]
Musiikkityyli
Bushin musiikin tyylilajia on ollut vaikea määritellä. Vaikka häntä on usein verrattu Joni Mitchellin ja Björkin kaltaisiin naispuolisiin laulaja-lauluntekijöihin, ovat vertailut johtuneet enemmänkin näiden artistien omaperäisyydestä kuin musiikin samankaltaisuudesta. Bushin tuotanto on myös ollut hyvin monimuotoista ja useita musiikkilajeja yhdistelevää jopa saman albumin sisällä. Hänen kappaleensa ovat käyttäneet elementtejä rockista, popista, vaihtoehtorockista, jazzista, kansanmusiikista, skasta, sambasta ja uudesta aallosta. Jopa hänen varhaisimmissa teoksissaan, joissa piano oli pääasiallinen instrumentti, Bush sekoitti monia tyylilajeja sulattaen yhteen klassista musiikkia, rockia sekä laajan valikoiman etnisen ja kansanmusiikin vaikutteita. Tämä toimintatapa on jatkunut läpi hänen uransa.
Melody Maker -lehdelle 1977 antamassaan haastattelussa Bush paljasti, että miesartistit olivat vaikuttaneet häneen naisia enemmän. Hän sanoi: ”Jokainen nainen, jonka näet pianon ääressä, on joko Lynsey de Paul tai Carole King. Ja useimmiten miesten tekemä musiikki – ei kaikki mutta se hyvä aines – todella käy päällesi. Se tosiaan asettaa kuulijan selkä seinää vasten, ja juuri sillä tavalla haluan tehdä. Haluaisin musiikkini saavan kuulijan pois tolaltaan. Monetkaan naiset eivät onnistu siinä.”[43]
Bushin musiikin kokeellisesta luonteesta johtuen sitä on kutsuttu helpommin lähestyttäväksi ilmentymäksi brittiläisestä progressiivisen rockin liikkeestä, joka nosti pinnalle Genesiksen, Yesin ja Pink Floydin kaltaiset yhtyeet.[7] Progressiivista rockia edustavien artistien tavoin Bush hylkäsi perinteisen pohjoisamerikkalaisen muotin popmusiikin tekemiselle, jonka useimmat brittiartistit omaksuivat. Hän laulaa avoimen englantilaisella korostuksella Bryan Ferryn tyylin innoittamana, ja hänen sanoituksensa tapaavat olla omintakeisempia kuin amerikkalaiset popsanoitukset.[88] Hänen kappaleissaan käytetyt soittimet ja niiden soittotapa poikkeavat tavallisesti pohjoisamerikkalaisista normeista.[88]
Sanoituksissaan Bush ei pelkää käsitellä arkoja aiheita. Kansanlauluun ”Lucy Wan” perustuva ”The Kick Inside” kertoo sisarusten välisestä insestisuhteesta ja siitä aiheutuvasta raskaudesta, joka johtaa itsemurhaan. ”Kashka from Baghdad” on laulu homoparista, ja ”Breathing” tarkastelee ydinräjähdyksen vaikutuksia. Hänen sanoituksissaan käsiteltyjen aiheiden kirjo on laaja ja ne kertovat erikoisistakin asioista, kuten Wilhelm Reichista ”Cloudbustingissa” sekä pakkomielteisesti tietokoneelleen puhuvasta ja ihmiskontakteja välttelevästä henkilöstä The Sensual Worldin kappaleessa ”Deeper Understanding”.[89]
Konserttiesiintymiset
Bush teki ensimmäisen konserttikiertueensa vuonna 1979 Britanniassa ja Euroopassa. Sen jälkeen hän ei lähtenyt uudelle kiertueelle 35 vuoteen vaan esiintyi vain muutamia yksittäisiä kertoja.[90] Vuonna 2014 hän palasi jälleen lavoille ja esiintyi 22 konsertissa Lontoossa. Hänen yhtyeessään oli seitsemän muusikkoa ja viisi taustalaulajaa, yhtenä heistä Bushin teini-ikäinen poika Bertie.[91]
Elokuvahankkeet
Bush on ollut mukana joidenkin elokuvien valmistuksessa. Hän näytteli vuonna 1990 The Comic Strip -komediaryhmän tuottaman televisioelokuvasarjan Comic Strip Presents… jaksossa ”Les Dogs”.[92] Britanniassa 1982 alkaneen sarjan komedioissa ovat esiintyneet muun muassa Rik Mayall, Jennifer Saunders ja Robbie Coltrane.[93] ”Les Dogsissa” Bush esittää morsianta.[92] Hän on myös säveltänyt sarjan jaksoon ”GLC” teemalaulun ”Ken”.[88]
Terry Gilliamin ohjaaman Brazil-elokuvan soundtrackia varten Bush nauhoitti oman versionsa nimikappaleesta ”Brazil” (”Sam Lowry’s 1st Dream”).[94][95] Vuonna 1986 Bush sävelsi ja äänitti laulun ”Be Kind to My Mistakes” Nicolas Roegin elokuvaan Castaway.[96] Kappaleen rinnakkaisversio on sisällytetty 1990 julkaistun This Woman’s Work -kokoelman singlejulkaisujen B-puolia sisältävälle levylle. The Sensual World -albumin kappale ”This Woman’s Work” oli puolestaan vuotta ennen levyn ilmestymistä mukana John Hughesin elokuvassa She’s Having a Baby.[97]
The Red Shoes -albumin ilmestymisen jälkeen Bush ohjasi ja käsikirjoitti 44-minuuttisen elokuvan The Line, the Cross & the Curve,[98] jossa esitetään levyltä kuusi laulua.[99] Elokuva oli Grammy-ehdokkaana parhaan pitkän musiikkivideon kategoriassa.[100] Bush on kuitenkin jälkeenpäin kertonut olevansa siihen äärimmäisen tyytymätön neljää minuuttia lukuun ottamatta.[101]
Bush sävelsi laulun ”Lyra” 2007 ensi-iltansa saaneen elokuvan Kultainen kompassi lopputekstejä varten. Kappaleella esiintyy Magdalen Collegen kuoro.[102] Laulun nimi viittaa elokuvan päähahmoon Lyra Belacquaan. Del Palmerin mukaan Bushia pyydettiin tekemään kappale erittäin nopealla aikataululla, ja hanke saatiinkin valmiiksi noin 10 vuorokauden aikana.[103] ”Lyra” oli ehdolla International Press Academyn elokuvaa varten sävelletyn laulun Satellite Award -palkinnon saajaksi.[104]
Merkitys
Bushin ajatellaan toimineen suunnannäyttäjänä myöhemmin tulleille naispuolisille sooloartisteille, joista monet pitävät häntä yhtenä esikuvistaan niin musiikin kuin taiteellisen kunnianhimonkin suhteen.[5] Heistä Tori Amosta on usein verrattu Bushiin varsinkin lauluäänen ja esitystavan osalta.[105][106]Alanis Morissette ja PJ Harvey ovat maininneet Hounds of Love -albumin yhdeksi vaikutteistaan.[107] Björk on puolestaan kertonut Kate Bushin edustavan hänelle ikää, jona tyttö muuttuu naiseksi, ja pitänyt tämän sävellyksiä ajattomina. Myös Katie Melua on sanonut olevansa artistin suuri ihailija.[108] Eräässä haastattelussa Melua jopa ehdotti ”Wuthering Heightsia” kansallislauluksi.[109] Toisaalta muotisuunnittelija Hussein Chalayan on pitänyt Bushia sopivana esikuvana myös visuaalisilla aloilla työskenteleville ihmisille.[110]
Bushin vaikutus ulottuu myös tuotantopuolelle. Suomalaisista esimerkiksi Gabi Hakanen on kertonut käyttäneensä hänen musiikkiaan viitemateriaalina etenkin CMX:lle tuottamillaan levyillä.[75]
BBC Two -kanavan katselijat valitsivat vuonna 2006 Bushin yhdeksi Britannian kymmenestä merkittävimmästä ”elävästä ikonista”.[113]
↑ abGeneviève Roberts ja Louisa Reynolds: Kate Bush: The sequel (Internet Archive) 2.9.2005. Independent Online Edition. Viitattu 16.2.2007. (englanniksi)
.png)
