Juri Illjenko, ukr. Юрій Іллєнко, (18. heinäkuuta 1936 Tšerkasy, Ukrainan SNT – 15. kesäkuuta 2010 Proh’orivka, Tšerkasyn alue, Ukraina) oli ukrainalainen elokuvaohjaaja ja elokuvaaja. Hänen veljiään ovat Vadym Illjenko ja Myh’ailo Illjenko, molemmat elokuvaohjaajia.[1]
Illjenko valmistui Neuvostoliiton elokuvainstituutista 1960, työskenteli Jaltan taiteellisessa elokuvastudiossa ja vuodesta 1965 Kiovan taiteellisessa elokuvastudiossa. Hänen kuvaustyönsä Serhi Paradžanovin elokuvassa Tini zabutyh’ predkiv (’Unohdettujen esi-isien varjot’, 1964) toi hänelle kansainvälistä tunnustusta ja palkinnon vuonna 1965 Argentiinassa Mar del Platan elokuvajuhlilla. Hänen lopputyönsä Proštšaite holuby (’Hyvästi, kyyhkyset’, 1960) hyväksyttiin Neuvostoliitossa yleiseen levitykseen.[1]
Illjenkon ensimmäinen elokuva ohjaajana oli karu mustavalkoelokuva Krynytsja dlja sprahlyh’ (Lähde janoaville,[a] 1966), mutta Neuvostoliiton sensuuri kielsi elokuvan, koska siinä tuomittiin perinteisen ukrainalaisen kylän tuhoaminen holodomorin ja toisen maailmansodan aikana. Hänen toinen elokuvansa Vetšir na Ivana Kupala (Juhannusaatto[2], 1967) oli sovitus Nikolai Gogolin tarinoista, ja se hyväksyttiin kilpailuun Venetsian elokuvajuhlille, mutta Neuvostoliiton kulttuuriministeriö ei sallinut elokuvan julkista esittämistä ja kielsi sen pian kokonaan. Sitten Illjenko käsikirjoitti (Ivan Mykolaitšukin kanssa) ja ohjasi elokuvan Bilyi pta z tšornoju oznakoju (Mustalla merkitty valkea lintu, 1971), joka sai kultamitalin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla.[1] Ukrainan elokuva-arkisto (Dovženko-keskus) luokitteli tämän elokuvan vuonna 2021 maan elokuvahistorian kahdeksanneksi parhaaksi teokseksi (Ukrainan elokuvahistorian sata parasta elokuvaa -lista).[3][4][5]
Seuraavaksi hän käsikirjoitti ja ohjasi elokuvat Vsuperetš vsomu (’Toisin kuin kaikki’, 1972); Lisova pisnja. Mavka (Metsän laulu, 1980), joka on sovitus Lesja Ukrajinkan näytelmästä Lehenda pro knjahynju Olhu (’Prinsessa Olhan legenda’, 1983) ja ensimmäinen osa suunnitellusta Kiovan Rusia käsittelevästä trilogiasta, sekä elokuvan Solomjani dzvony (’Olkikelloja’, 1987).[1]
Glasnostin ja perestroikan aikana Illjenko tuotti kansainvälisesti arvostetun elokuvan Lebedyne ozero. Zona (’Joutsenlampi. Vyöhyke’, 1990), joka sai Cannesin elokuvajuhlilla kaksi merkittävää palkintoa (toinen oli Fiprescin palkinto parhaasta elokuvasta). Serhi Paradžanovin käsikirjoitukseen perustuva elokuva oli ensimmäinen kansainvälinen elokuvan yhteistuotanto Neuvosto-Ukrainassa ja ensimmäinen elokuva, joka edusti Ukrainaa, ei Neuvostoliittoa kansainvälisellä elokuvafestivaalilla. Illjenkon viimeinen pitkä elokuva oli kokeellinen elokuva hetmani Ivan Mazepasta: Molytva za hetmana Mazepu (’Rukous hetmani Mazepan puolesta’, 2002).[1]
Illjenkon hyvin henkilökohtainen tuotanto käy syvällä Ukrainan historiassa ja kansanperinteessä. Alun perin hänen tyyliinsä kuului subjektiivisen kameran käyttö ja hän tutki värien monipuolisia mahdollisuuksia. Hän eroaa tuotantonsa suhteen useimmista saman aikakauden ukrainalaisista elokuvantekijöistä. Hän on ukrainalaisen elokuvan taitavimpia mestareita. Illjenko opetti Kiovan teatteritaiteen instituutissa ja kirjoitti luentojensa perusteella monografian Paradyhma kino (’Elokuvan paradigma’, 1998). Hän oli myös tuottelias taidemaalari ja kirjoitti kolmiosaisen romaanin Dopovidna Apostolovi Petru. Avtobiohrafija alter eho (’Raportti pyhälle Pietarille: Alter egon omaelämäkerta’, 2008).[1]
Huomautuksia
- ↑ Kursivoidut suomenkieliset elokuvanimet ovat peräisin Finna.fi-palvelusta ja Imdb.com-sivustolta, ja ne on esitetty Suomessa, puolilainausmerkeissä olevat ovat epävirallisia suomennoksia.
Lähteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
