Johanna II:n vanhemmat, kuningas Kaarle III ja kuningatar Margareeta, olivat serkkuja. Kaarle III julistautui myös Unkarin hallitsijaksi, mutta hänet murhattiin Unkarin valtataistelun yhteydessä vuonna 1386, jolloin Napolin kuninkaaksi tuli Johannan nuorempi veli Ladislaus.[3][4] Johanna nai vuonna 1401 Habsburg-sukuisen Itävallan herttua Vilhelmin, joka oli herttua Leopold III:n poika.[5] Vilhelm kuitenkin kuoli vuonna 1406, eikä heille syntynyt lapsia.[1][2]
Napolin hallitsijana
Johanna II kohosi Napolin valtaistuimelle Ladislauksen kuoltua lapsettomana vuonna 1414.[1][2] Johannan valtakautta leimasivat juonittelut, hänen vaihtuvat rakastajansa ja kruununperimykseen liittynyt valtataistelu.[1] Johanna nimitti aluksi suurkamariherraksi rakastajansa Pandolfello Alopon, joka syrjäytti Ladislauksen lähipiiriin kuuluneen kondottieerinMuzio Attendolo Sforzan vallan keskuksesta.[1]
Heinäkuussa 1415 Johanna nai ranskalaisen La Marchen kreivin Jaakko II de Bourbonin, jolle ei annettu kuninkaan arvoa.[1][2] Tämä järjesti pian kilpailijansa Alopon teloitetuksi, anasti vallan kuningattarelta ja jakoi tärkeitä virkoja ranskalaisille sukulaisilleen.[1][2] Jaakon teloitettua myös ranskalaisvastaisen opposition johtajan eräät aateliset nousivat kapinaan häntä vastaan.[1] Hänet vangittiin vuonna 1416[6] ja pakotettiin lähtemään maasta vuonna 1419[7]. Hän kuoli vuonna 1438 fransiskaanimunkkina.[8] Johannan toinenkin avioliitto oli lapseton, joten perillisen löytämisestä tuli tärkeä kysymys.[2]
Napolin joukot oli karkotettu Roomasta Ladislauksen kuoltua, mutta vuonna 1416 Johanna II lähetti Muzio Attendolo Sforzan valtaamaan kaupungin takaisin kilpailevalta kondottieerilta Braccio da Montonelta. Seuraavana vuonna paaviksi valittu Martinus V liittoutui Johannan kanssa, jolloin Johanna palautti Rooman paavin haltuun.[9] Johanna oli nimittänyt Sforzan Napolin suurkonnetaabeliksi, mutta tämä jäi pian suursenesalkiksi nimitetyn Johannan uuden rakastajan ja suosikin Giovanni Caracciolon varjoon.[1][9] Sforza alkoi tukea kilpailevaa kruununtavoittelijaa, Anjoun herttua Ludvig III:ta,[9] jonka paavi Martinus V kruunasi Napolin kuninkaaksi vuonna 1419.[10]
Johanna tarvitsi liittolaisen Ludvig III:ta vastaan, joten hän kutsui vuonna 1421 avukseen Aragonian kuninkaan Alfonso V:n ja adoptoi tämän kruununperijäkseen,[1] mitä myös Caracciolo oli suositellut. Johannan ja Ludvig III:n välinen sota keskeytyi hauraaseen rauhaan vuonna 1422.[9] Alfonso V alkoi kuitenkin toimia omavaltaisesti. Kun Johanna ja Caracciolo kutsuivat Sforzan takaisin Napoliin, Alfonso vangitsi vuonna 1423 Caracciolon ja piiritti Johannan Castel Capuanon linnaan. Sforza pelasti Johannan,[1] ja he pakenivat yhdessä Aversaan.[9] Alfonsosta tarpeekseen saanut Johanna peruutti samana vuonna tämän adoption ja adoptoikin perillisekseen Ludvig III:n, josta tuli nyt hänen liittolaisensa Alfonsoa vastaan.[1] Alfonso palasi Aragoniaan, mutta hänen armeijansa valtasi uudelleen Napolin kaupungin ja sota kruununperimyksestä jatkui.[9]
Joukko aatelisia murhasi elokuussa 1432 Caracciolon, joka oli kääntynyt Johannaa vastaan.[1][9] Johanna peruutti Ludvig III:n adoption huhtikuussa 1433 mutta palautti sen voimaan jo saman vuoden kesäkuussa.[1]Taranton ruhtinas Giannantonio Orsini del Balzo puolestaan nostatti kapinan Apuliassa.[9] Ludvig III kuoli lapsettomana marraskuussa 1434 ollessaan kukistamassa tätä kapinaa, joten Johanna tunnusti perillisekseen Ludvigin nuoremman veljen René I:n. Renéstä tuli Napolin kuningas Johannan kuoltua kolmisen kuukautta myöhemmin.[1][9] Anjoun hallitsijasuku sammui Johannan kuollessa.[8]
Lähteet
↑ abcdefghijklmnoJoan II(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 22.10.2023.
↑ abcdefJoanna II of Naples (1374–1435)(englanniksi)Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
↑Margaret of Naples (fl. late 1300s)(englanniksi)Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.10.2023.
↑Charles III(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 29.10.2023.
