Jazz on brittiläisenQueen-yhtyeen marraskuussa 1978 julkaistu seitsemäs albumi.[5] Musiikillisesti albumi on hyvin hajanainen sisältäen vaikutteita useista tyylilajeista.[6] Levyn tuottamiseen osallistui muutaman vuoden tauon jälkeen Roy Thomas Baker.[5]
Albumi ylsi kymmenen myydyimmän joukkoon sekä Britanniassa[7] että Yhdysvalloissa.[8] Kuitenkin levyä pidettiin ilmestyessään pettymyksenä[5] ja se sai heikohkoja arvosteluja kriitikoilta.[6][9] Myöhemmin sen arvostus on noussut ja sitä on kutsuttu yhdeksi Queenin tasaisimmista albumeista.[6]
Albumin suurimmaksi menestyskappaleeksi Britanniassa muodostui ”Don’t Stop Me Now”, joka ylsi Britannian singlelistalla kärkikymmenikköön. Myös samalla singlellä julkaistut ”Fat Bottomed Girls” ja ”Bicycle Race” pääsivät kymmenen suosituimman kappaleen tuntumaan. Britannian ulkopuolella julkaistu ”Jealousy” sen sijaan floppasi eikä saavuttanut sijoitusta Yhdysvalloissa.[10][11]
Jazz oli ensimmäinen Queen-albumi, joka äänitettiin Britannian ulkopuolella. Levytykset alkoivat heinäkuussa 1978 Mountain-studioillaMontreux’ssaSveitsissä ja päättyivät lokakuussa Super Bear -studiossa RanskanNizzassa.[11] Albumin tuottamiseen osallistui pienen tauon jälkeen Roy Thomas Baker. Hän oli ollut mukana myös yhtyeen neljän ensimmäisen albumin tuottamisessa, ja Jazz jäi hänen viimeiseksi Queen-tuotannokseen.[12][13] Äänittäjinä toimivat Geoff Workman ja John Etchells.[11]
»Ajattelimme, että olisi mukavaa yrittää uudestaan tuottajan kanssa, jota kunnioitimme (Roy Thomas Baker). Olimme löytäneet muutamia omia menetelmiä, kuten hänkin. [...] Ajattelimme, että yhteenpalaaminen toisi vähän uutta kamaa, ja se toimi aika hyvin.» (Brian May, Queenin kitaristi[14] )
Queen Online -sivusto katsoo, että Bakerin paluu toi yhtyeen jäsenten lauluntekoon lisää luovuutta. Edellisalbumi News of the World oli ollut eräänlainen paluu yhtyeen juurille, mutta Jazz merkitsi jälleen kokeiluihin siirtymistä. Äänityksissä syntyi 13 kappaletta, minkä myötä Jazz on Queenin pisimpiä albumeja. Freddie Mercuryn ja Brian Mayn lisäksi myös basisti John Deacon ja rumpali Roger Taylor osallistuivat lauluntekoon ja kirjoittivat levylle kaksi kappaletta kumpikin.[11]
Musiikki
Tyyli
Jazz on tyylillisesti hajanainen albumi, jolla on hyvin erilaista musiikkia.[15] Levyn arvostelleen Allmusic-sivuston Stephen Thomas Erlewinen mielestä Jazzia onkin verraten hankala arvostella kokonaisuutena hajanaisen tyylinsä vuoksi. Levyllä on muun muassa pilke silmäkulmassa tehtyä rockia, varhaista diskoa, solisti Freddie Mercurylle ominaisia pianoballadeja,[6]hard rockia, poppia[16] sekä Lähi-idän tunnelmaa. Brian Mayn kitaransoiton myötä Jazz on äänimaailmaltaan raskaampi albumi kuin edellislevy News of the World[6] ja samalla yhtyeen ensimmäinen albumi, jolla käytettiin syntetisaattoria.[12] Albumilla on myös tavallista enemmän akustisia raitoja.[12] Nimestään huolimatta albumilla ei ole varsinaista jazz-musiikkia.[9]
Progressiivinen ”Bicycle Race” lukeutuu Jazz-albumin suurimpiin klassikoihin. Se oli myös albumin ensimmäinen singlejulkaisu yhdessä kappaleen ”Fat Bottomed Girls” kanssa.
Albumin avauskappaleesta ”Mustapha” lähes puolet on miksattu monofonisesti.[12] Kappaleessa on vaikutteita arabialaisesta musiikista. Alun intro parodioimoskeijan rukouskutsujien, muezzinien laulua.[9] Myös osa laulusta on arabian kieltä.[17]Jazzin ilmestyttyä Creem-lehden kriitikko Mitchell Cohen epäili ”Mustaphaa” kaikkien aikojen oudoimmaksi aloituskappaleeksi.[18] ”Fat Bottomed Girls” on Brian Mayn käsialaa, ja sitä ovat innoittaneet yhtyeiden perässä juoksevat bändärit ja tytöt.[11] Kahdessa ensimmäisessä kertosäkeistössä May laulaa päälaulua Mercuryn laulaessa taustoja.[12] Kappaleesta tuli suosittu livenumero ja se soitettiin lähes jokaisessa konsertissa aina 1980-luvun alkuun asti.[11]
”Jealousy” on Freddie Mercuryn akustinen, klassisvaikutteinen balladi,[12] jossa Brian May imitoi sitarin ääntä akustisella kitaralla.[11] Kappale kertoo mustasukkaisuuden aiheuttamasta tuskasta.[11] Freddie Mercury sävelsi ”Bicycle Race” -kappaleen Tour de France -pyöräilykilpailun innoittamana, joka kulki yhtyeen äänityspaikan Nizzan läpi.[11] Se on albumin todennäköisesti monimutkaisin kappale.[11] Yhtyeen konserteissa faneilla oli tapana soittaa polkupyörän kelloja kappaleen aikana, ja usein esiintymisten aikoihin kellot myytiin loppuun paikallisista pyöräilyliikkeistä.[19] ”If You Can’t Beat Them” on John Deaconin kirjoittamista Queen-kappaleista todennäköisesti raskain.[11] Kappaleessa ”Let Me Entertain You” Mercury laulaa halustaan viihdyttää yleisöä.[9] Se jäi Mercuryn viimeiseksi raskaaksi kappaleeksi pitkäksi aikaa, ja lopussa käytetään tuntemattomia taustalaulajia, joiden nimiä ei ole merkitty albumin tekijätietoihin.[12]
B-puolen aloittavassa ”Dead on Time” -kappaleessa kuullaan ukkosen jyrinää. Sen tallensi Brian May, joka nauhoitti rajuilmaa äänitysten aikana Montreux’ssä.[20] Tämän hard rockia[16] edustavan kappaleen rumpuraitaa on pidetty Roger Taylorin kaikkien aikojen monimutkaisimpana.[12] John Deaconin jazz-vaikutteinen ”In Only Seven Days” kertoo lomaromanssista.[11]Creem-lehti kuvasi Brian Mayn New Orleans -vaikutteista[11] ”Dreamer’s Ball” -kappaletta yliammutuksi blues-jazziksi.[18]
Roger Taylorin kirjoittamalla kappaleella ”Fun It” Queen levytti ensimmäisen kerran diskomusiikkia.[6] Siinä on käytetty syntetisaattorirumpuja.[12] Laulusta vastaavat Taylor ja Mercury.[11] Brian Mayn laulaman ”Leaving Home Ain't Easy” -rockballadin ”naisosuudet” ovat todellisuudessa Mayn nopeutettua laulua.[14][16] ”Don’t Stop Me Now” on radioystävällinen raita, jonka on työstänyt yksin Freddie Mercury. Tyylillisesti se muistuttaa Mercuryn vanhemmista teoksista kappaleita ”Seaside Rendezvouz” ja ”Good Old-Fashioned Lover Boy”.[12] Brian May ei juurikaan pitänyt kappaleesta.[11]Jazzin päättää Roger Taylorin laulama ”More of That Jazz”, joka koostuu pitkälti itseääntoistavasta nauhaluuppauksesta. Erityisesti Taylor teki tämän tyyppisiä kappaleita myös tuleville albumeille The Game (1980) ja Hot Space (1982).[12] Raidan lopussa kuullaan vielä pätkiä useammasta albumin kappaleesta.[11]
Kansitaide
Albumin kansikuva oli rumpali Roger Taylorin idea. Taylor näki pyörrekuvion Berliinin muurissa, ja hän ja Queenin muut jäsenet pitivät sitä sopivana uuden levyn kanteen.[12] Yhtye suunnitteli kannen, ja lopullisen luonnoksen teki Cream-yhtiö.[21] Kansi herätti ilmestyessään huomiota, sillä se erosi Queenin edellisten levyjen kansikuvista eikä sillä ollut yhteyttä albumin nimeen.[11]
Sisäkannen yhtyekuvan otti roudari Peter ”Ratty” Hince Montreux’n studioilla. Sisäpussin kuvasta vastasi Nizzan Super Bear -studioilla Chris Hopper. Mukana tuli myös suuri juliste alastomista, pyöräilevistä naismalleista.[11]
Julkaisu ja vastaanotto
Myynti ja painokset
Queen esiintymässä Jazz-albumin kiertueella Hannoverissa.
Jazz julkaistiin 10. marraskuuta 1978 Britanniassa vinyylinä ja C-kasettina.[4] Albumi nousi parhaimmillaan myyntilistan toiselle sijalle 27 listaviikon aikana.[7] Britannian ääniteteollisuus palkitsi albumin kultalevyllä levyn julkaisupäivänä 10. marraskuuta.[22]Yhdysvalloissa albumi ilmestyi 14. marraskuuta 1978, jossa se 17 listaviikon aikana nousi kuudennelle sijalle ja myi platinaa.[1][23] Albumi oli myyntimenestys myös muualla ja esimerkiksi PortugalissaJazz ylsi listaykköseksi.[11]
Levyn painoksissa oli valtiokohtaisia eroja. Suurin osa albumeista oli avattavakantisia gatefold-malleja, joiden mukana tuli juliste alastomista naispyöräilijöistä. Turkissa albumi julkaistiin erilaisella kannella nimellä Bicycle Race. Ranskan-painoksessa vinyylissä oli kuva pyöräilijöistä versiosta riippuen joko valkoisella tai mustalla pohjalla. Israelin painoksessa oli puolestaan erilainen sisäkannen kuva sekä erilainen juliste. Taiwanin julkaisunkanteen oli painettu teksti ”Includes Bicycle Race and 4 page colour poster”.[24]
Queen järjesti 31. lokakuuta 1978 albumin julkaisun kunniaksi juhlat New Orleansissa, joka tunnetaan jazz-musiikin kotina. Yhtyeen levy-yhtiöt oli kutsuttu tapahtumaan – yhteensä vieraita oli noin neljäsataa mukaan lukien lehdistöt Britanniasta, Etelä-Afrikasta, Japanista ja Yhdysvalloista. Juhla alkoi keskiyöllä jatkuen aamuun asti. Mukana oli alastomia naismutapainijoita, tulennielijöitä, kääpiöitä, jonglöörejä, taikureita, zulu- ja voodoo-tanssijoita, strippareita, erilaisia yhtyeitä sekä erityinen bändäri viihdyttämässä levy-yhtiöiden työntekijöitä. Juhlaa on kutsuttu yhdeksi rockhistorian pahamaineisimmista.[11][20]
Arvioita
Hyvästä kaupallisesta menestyksestään huolimatta albumi otettiin vastaan pettymyksenä,[5] ja kriitikoiden suhtautuminen albumiin oli levyn ilmestyessä yleisesti negatiivista. Myös levyn nimi ihmetytti, koska se ei sisältänyt varsinaista jazz-musiikkia.[25]
Yhysvaltalaisen Rolling Stone -lehden arvostelu Jazzista julkaistiin 8. helmikuuta 1979. Arvostelun kirjoittanut Dave Marsh koki albumin sisältävän Queenille tyypillisiä kliseitä tiukasta kitaroinnista, heavy metal -soundeista ja neliäänisestä stemmalaulusta lähtien. Marshin mielestä levyn nimeäminen Jazziksi ei ole kuitenkaan mikään yllätys vaan osoitus yhtyeen jäsenten ylimielisyydestä ja siitä, että he luulevat olevansa mitä haluavat. Marshin mukaan ainoa asia, jonka Queen tekee muita paremmin, on halveksunnan kerääminen. Myöskään kappaleet eivät saa tunnustusta, ja esimerkiksi avausraita ”Mustapha” on Marshin mielestä kömpelö uusintateos The Pajama Game -musikaalin laulusta ”Hernando’s Hideaway”.[9] Marsh päättää arvostelun seuraavasti:
»Oikeastaan Queen saattaa olla ensimmäinen todellinen fasistinen rockyhtye. Koko asia mietityttää minua: miksi kukaan lankeaisi näihin nilkkeihin ja heidän saastaisiin ideoihinsa?» (Dave Marsh, Rolling Stone -lehden kriitikko 8. helmikuuta 1979 ilmestyneessä arvostelussaan.[9])
Billboard oli omassa kritiikissään maltillisempi ja näki Queenin jatkavan musiikillisten rajojensa laajentamista, vaikkakin lehti piti levyn nimeä petollisena. Lehden huomion kiinnitti myös levyn hajanaisuus, ja lehden mielestä sillä on myös ”ensimmäinen marokkolainen rock and roll -kappale”.[25]
William Ruhlmann kommentoi levyä kirjassa The All-Music Guide to Rock (1995). Hänen mielestään Queen otti hyvistä myyntiluvuista huolimatta Jazzilla musiikillista takapakkia hyvän News of the World -albumin jälkeen, eikä pidä levyä Queenin ikimuistoisimpina teoksina. Ruhlmann kutsuu Jazzia askeleeksi uudelle suunnalle, jonka yhtye lopulta löysi seuraavalla albumillaan The Game.[25]
Uudemmat arvostelut levystä ovat olleet positiivisempia. Allmusic-sivuston Stephen Thomas Erlewine laskee Jazzin yhtyeen tasaisimpien albumien joukkoon. Erlewine sanoo sillä olevan erilaisia soundeja ja kehuu Freddie Mercuryn laulamista vastustamattomaksi. Vaikka Erlewine myöntääkin albumin olevan paikoin liioiteltu, esimerkkinä diskokappale ”Fun It”, hän antaa levylle arvosanaksi neljä tähteä viidestä mahdollisesta.[6]Alexis Petridis arvioi albumia vuonna 2011 brittiläisessä The Guardian -lehdessä ja antoi sille täydet viisi tähteä. Petridisin mielestä Jazz on hysteerinen sanan kaikissa merkityksissä, mutta etenkään Yhdysvalloissa ei ymmärretty vitsiä. Parhaaksi esimerkiksi tästä Petridis nostaa esiin Dave Marshin fasistivertauksen.[26]
Myöhempiä tapahtumia
Albumin 35 konsertin mittainen nimikkokiertue käynnistyi Dallasista 28. lokakuuta ja päättyi Inglewoodiin 20. joulukuuta. Yhtye esiintyi Yhdysvaltojen lisäksi myös muutaman kerran Kanadassa.[27] Marraskuisessa konsertissa New YorkinMadison Square Gardenissa yhtye toisti ”Bicycle Race” -videon tapahtumat, kun joukko vähäpukeisia naisia pyöräili lavalla.[19][27]
Tammikuussa 1979 alkoi 44 konserttia kattava Live Killers -kiertue, joka käsitti Euroopan lisäksi lähes 20 esiintymistä Japanissa. Erityisesti kappaleet ”Fat Bottomed Girls” ja ”Let Me Entertain You” nousivat livesuosikeiksi.[11] Kiertue päättyi toukokuussa[28] ja Euroopan osuudelta koostettiin livealbumi Live Killers, joka ilmestyi kauppoihin kesäkuussa.[29] Live Killers -kiertueen merkittävin ero Jazz-kiertueeseen oli siinä, että kappale ”Fat Bottomed Girls” oli pudotettu settilistasta ja sen tilalla soitettiin ”Don’t Stop Me Now”.[28]
Jazz-albumi julkaistiin CD-levynä ensimmäisen kerran 1986 ja uudelleen Yhdysvalloissa 1991 kahden remix-kappaleen kanssa. Albumi julkaistiin uudelleen CD-levynä Euroopassa ja Japanissa vuosina 1993–1994 sekä uudelleen Japanissa 1998. Remasteroituna CD-levy julkaistiin Japanissa 2001 sekä 2004 Euroopassa ja Japanissa japaninkielisillä kansilla.[4]
Singlet
Jazzilta julkaistiin ensimmäisenä single ”Bicycle Race” / ”Fat Bottomed Girls”, joka ilmestyi Britanniassa 13. lokakuuta 1978, eli selvästi ennen itse albumia. Yhdysvalloissa julkaisu tapahtui saman kuun 24. päivänä. Kyseessä oli yhtyeen järjestyksessään toinen kahden A-puolen single, ja se ylsi brittilistan sijalle 11 sekä useassa Manner-Euroopan valtiossa kärkikymmenikköön. Single julkaistiin samalla kappalevalikoimalla ja erilaisilla kuvakansilla useissa maissa. Kannet, joissa pyöräilevä alaston nainen on sensuroitu vaatekappaleilla, ovat keräilyharvinaisuuksia.[11]
Toinen single ”Don’t Stop Me Now” ilmestyi 26. tammikuuta 1979. Siitä tuli albumin suurin hitti sen yltäessä Britanniassa yhdeksänneksi. Pohjois-Amerikassa B-puolena oli ”More of That Jazz”, kun taas lähes kaikkialla muualla ”In Only Seven Days”.[11]
”Jealousy” julkaistiin Yhdysvalloissa, Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Brasiliassa. B-puolella oli ”Fun It”. Singlen ilmestymispäivämäärä oli 27. huhtikuuta 1979.[11]
”Mustapha” ja sen B-puoli ”Dead on Time” ilmestyivät keväällä 1979 Länsi-Saksassa, Espanjassa ja Boliviassa. Kappaleista ei kuvattu promovideoita.[11]
