Isolepinkäinen

Isolepinkäinen
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Lepinkäiset Laniidae
Suku: Lepinkäiset Lanius
Laji: excubitor
Kaksiosainen nimi

Lanius excubitor
Linnaeus, 1758

Katso myös

  Isolepinkäinen Wikispeciesissä
  Isolepinkäinen Commonsissa

Isolepinkäisen munia.
Isolepinkäinen ja seivästetty saalis.

Isolepinkäinen (Lanius excubitor) eli vanhalta nimeltään lapinharakka on pohjoisella havumetsävyöhykkeellä pesivä lepinkäislaji. Yleisväritykseltään vaaleanharmaan isolepinkäisen pyrstö on musta, mustilla siivillä on valkeaa kirjailua ja silmien ylitse kulkee musta naamio. Linnun pituus on 24–25 cm, siipien kärkiväli 30–36 cm ja paino 50–70 grammaa. Lempinimi "lapinharakka" on osuva, sillä isolepinkäinen muistuttaa olemukseltaan hyvin paljon harakkaa, vaikka ei olekaan sille sukua.

Isolepinkäinen pesii Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan pohjoisosissa, mutta talvehtii etelässä. Tyypillisiä elinympäristöjä ovat rämeet, niityt, havumetsien reunat ja hakkuuaukeat. Naaras munii 3–8 munaa ja hautoo niitä 15–16 vuorokautta. Isolepinkäinen syö liskoja, jyrsijöitä, hyönteisiä ja pikkulintuja.

Levinneisyys

Isolepinkäinen pesii Euraasiassa Keski- ja Pohjois-Euroopasta Siperian läpi aina Tyynenmeren rannikolle asti. Sitä tavataan myös Pohjois-Amerikassa Alaskasta Labradoriin. Se on holarktinen laji, joka talvehtii pesimäalueensa eteläosissa tai sen eteläpuolella. Fennoskandian ja Venäjän yhteenlaskettu pesimäkanta on luultavasti noin 330 000 pesivää paria.[3] Euroopan unionin alueen pesimäkannaksi vuosina 2013–2018 arvioitiin 54 000 – 122 000 paria, joista 26 000 – 39 000 Puolassa.[4]

Suomessa isolepinkäistä tavataan harvalukuisena aukeiden maiden pesimälintuna koko maassa Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 2 600 – 6 000 paria.[4] Isolepinkäistä tavataan runsaimpana Länsi- ja Pohjois-Suomessa. Kanta on taantunut selvästi 1970-luvun huippuvuosista, ja lintu on luokiteltu uhanalaisuusluokituksessa silmälläpidettävien lajien joukkoon.[5][6]

Elinympäristö

Isolepinkäisen elinympäristöä on subarktinen ja lauhkea ilmastovyöhyke. Se viihtyy puoliksi avoimella avomaalla, jossa on pensaita ja joitakin puita. Lintu käyttää usein aidantolppia ja sähkölinjoja tähystyspaikkoina. Pohjoisimmat isolepinkäiset pesivät taigametsän aukkokohdissa tai taigan ja tundran välimaastossa. Suomessa isolepinkäinen pesii usein syrjäisillä soilla. Pesimäajan ulkopuolella lajia näkee myös niityillä ja ruovikoissa.[3]

Ravinto

Isolepinkäinen syö ensisijaisesti myyriä ja hiiriä. Joskus ravinnosta yli 90 prosenttia on pikkujyrsijöitä. Pikkulintuja, päästäisiä, liskoja ja sammakoita esiintyy myös ravintovalikoimassa. Lisäksi lintu syö myös jonkin verran isoja hyönteisiä, kuten kovakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaskaita, mesipistiäisiä, matoja, hämähäkkejä ja kotiloita. Hyönteisravinnon määrä ei yleensä ylitä 15:tä prosenttia kokonaisravinnosta. Poikkeustapauksissa laji voi myös ruokailla haaskoilla tai syödä metsämarjoja. Saalistustapana on tähystely korkealta n. 2-15 metrin korkuiselta tähystyspaikalta, josta lintu syöksyy saaliin kimppuun. Isolepinkäinen voi myös käyttäytyä haukan tapaan ja lekutella paikallaan saalista tähystäessään. Lintu varastoi myös usein ravinnoksi saamiaan pikkunisäkkäitä seivästämällä niitä oksanhakoihin tai piikkilangoille.[3][7]

Nimi

Suvusta kertova tieteellinen nimi Lanius (lat.) tarkoittaa "teurastajaa".[8] Nimi johtuu linnun tavasta seivästää saaliitaan okaisiin.[7] Vanha englantilainen nimi isolepinkäiselle oli Greater butcher-bird eli iso teurastajalintu.[8] Lajinimi excubitor (lat.) tarkoittaa "vartijaa". Carl von Linnén mukaan nimi tulee siitä, että lintu piti tarkasti silmällä haukkoja.[9]

Isolepinkäisen historiallisia nimiä 1800-luvun lähteissä ovat olleet lapinharakka, hiiriharakka (Lönnrot, 1861) ja isompi lepinkäinen.[10] K. E. Kivirikko antaa 1900-luvun alun nimiksi myös metsähakki ja metsäharakka.[11]

Lähteet

  • Häkkinen, Kaisa: Linnun nimi. Teos, 2011. ISBN 978-951-851-434-6
  • Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4
  • Kivirikko, K. E.: Suomen linnut. Ensimmäinen osa. Wsoy, 1926.

Viitteet

  1. ↑ BirdLife International: Lanius excubitor IUCN Red List of Threatened Species. Version 2017.1. 2017. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.7.2017. (englanniksi)
  2. ↑ Jari Valkama: Isolepinkäinen – Lanius excubitor Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b c https://velipohjonen.com/article/isolepinkainen-lanius-excubitor-sen-29gytge2im5s4-63/
  4. ↑ a b Population status and trends at the EU and Member State levels, Lanius excubitor Article 12 of the Birds Directive web tool. Period 2013–18. European Environment Agency. Viitattu 29.1.2024. (englanniksi)
  5. ↑ http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/isolepinkainen
  6. ↑ http://www.oulu.ouka.fi/ymparisto/lintuatlas/lanexc.htm
  7. ↑ a b Skarén, Uolevi ja Kaikusalo, Asko: Suomen Pikkunisäkkäät, Otava 1966
  8. ↑ a b Jobling, 2010, s, 219, 155
  9. ↑ Jobling, 2010, s, 155
  10. ↑ Häkkinen, 2011, s. 361
  11. ↑ Kivirikko, 1927, s. 274

Aiheesta muualla

Tämä lintuihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.