Interlingua on keinotekoinen kieli, joka perustuu suurimpiin latinan jälkeläiskieliin, joita ovat ranska, italia, espanja ja portugali. Lisäksi lähteinä on käytetty myös englantia, saksaa ja venäjää lähinnä niiden latinalaisperäisen aineksen osalta. [1] Sikäli se muistuttaa esperantosta kehitettyä idoa. Tämän vuoksi se on monille ymmärrettävämpää kuin esimerkiksi esperanto, jossa käytetään myös hatullisia kirjaimia.
Interlingua on naturalistinen kieli, eli se pyrkii luonnollisuuteen. Sen johdosta interlinguan kielioppi on huomattavasti monimutkaisempi kuin monessa ”keinotekoisemmassa” keinotekoisessa kielessä. Silti interlingua on helpompi oppia kuin suurin osa luonnollisista kielistä.[1]
Interlinguan sanaston valinnassa on käytetty etymologista periaatetta, jonka mukaan on poimittu nykysanojen kantamuodot.[1] Esimerkiksi hedelmää tarkoittava sana on ranskassa ”fruit”, italiassa ”frutto” ja espanjassa ”fruto”. Interlinguaan on otettu niiden yhteinen kantasana, keskiajan latinan ”fructo”, joka on lähempänä romanan kielen sanaa ”fruct” kuin espanjan, ranskan, italian tai portugalin sanoja. Yleisemminkin etymologinen periaate on johtanut sanastoltaan vaikeampaan kieleen, kuin mitä nykyisissä kielissä pitäytyminen. (Hyvä esimerkki yksinkertaisemmasta sanastosta on toinen romaanisiin kieliin perustuva keinotekoinen kieli, lingua franca nova.)
Interlinguan pääosat luotiin noin vuoteen 1950 mennessä. Se keräsi mainetta muutaman vuoden ajan ja joitakin tieteellisiä artikkeleita julkaistiin interlinguaksi kansainvälisissä lehdissä. Myöhemmin kiinnostus interlinguaa kohtaan laantui ainakin väliaikaisesti. Internetin läpimurto 1990-luvulla antoi myös interlingualle uuden mahdollisuuden.
Lähteet
Aiheesta muualla
