Ilmari Vainio

Charles Edouard Ilmari Vainio (19. marraskuuta 1892 Helsinki – 1. joulukuuta 1955 Turku) oli kuvittaja, lavastaja ja Suomen varhaisimpia sarjakuvan tekijöitä. Ilmari "Iso Hukka" Vainio oli myös eräs keskeisimmistä partioliikkeen perustajahahmoista Suomessa. Hänen isänsä oli kasvitieteilijä ja jäkälien tutkija FT Edvard August Vainio ja äitinsä ranskalainen Maria Louise Scolastique Pérottin.[1] Ilmari Vainio kuului katoliseen kirkkoon. Stressitutkija, lääketieteen tohtori Heimo Langinvainio on hänen poikansa[2].

Ilmari Vainio toimi tullihallituksen kamreerina, jossa tehtävässä hän matkusteli eri puolilla maata ja perusti matkoillaan Metsänkävijälippukuntia. Hän oli Suomen Metsänkävijöiden perustaja ja Suomen Partiopoikaliiton johtaja (1953–1954).[3] Muita hänen ammattejaan olivat oppikoulun opettaja (Töölön yhteiskoulun piirustuksenopettajan sijainen) ja taiteellinen avustaja teatterissa (1918–1919). Taiteilijana hänellä oli debyytti Turussa vuonna 1925.

Vainion kuvittama ja kirjoittama Professori Itikaisen tutkimusretki ilmestyi WSOY:n kustantamana 1911. Se oli ensimmäinen kotimainen sarjakuvakirja. Seuraavana vuonna häneltä ilmestyi toinen sarjakuvakirja Jorva ja Tannu ennenmuinoin, jota voidaan pitää ensimmäisenä suomalaisena tieteissarjakuvana.[4] Vilppu Kaukosen Lasten maailmasta -kirjan hän kuvitti vuonna 1912.

Vainio signeerasi sarjakuvansa: Il-o.

Lastenlehti Pääskysessä julkaistiin hänen sarjakuvistaan paitsi Professori Itikaista niin myös Popoa ja Nanaa[5].

Suuren partiomaailman tietoisuuteen Ilmari Vainio pääsi julkaisemalla Partiopoikain käsikirjan vuonna 1923. Nidos oli pitkään koko partiopoikatoiminnan perusta ja viimeinen painos nidoksesta otettiinkin vielä 1950-luvulla. Vainiota pidetään myös niin sanotun badenpowellilaisen partiofilosofian oppi-isänä Suomessa hänen korostaessaan vakaumuksellisuutta yli tunnustuksellisuuden.

Vainion satunäytelmä Sydämen avain, jonka ensiesitys oli 1928, oli hyvin suosittu ja sitä verrattiin Topeliuksen satunäytelmiin.[6] Myös balettina (sävellys Väinö Hannikainen, ensiesitys Suomalaisessa oopperassa 1938) esitetty toinen satunäytelmä Onnen linna ilmestyi kirjoittajan itsensä kuvittamana kirjana 1953.[6]

Huomionosoitukset

Partioliikkeen omat:

  • Metsänkävijäin Liiton kiitollisuudenmerkki
  • Suomen Partioliiton kiitollisuudenmerkki
  • Suurmänkijä nro 1
  • Hopeasusi nro 5
  • Mannerheim-solki II & I
  • Suomen Partiopoikajärjestön kunniataulu
  • Suomen Partiopoikaliiton ansiomerkki
  • Salmin Rajaveikkojen, Toimen Poikien ja Stockholms ScoutkÂrenin kunniajäsen

Valtakunnalliset:

  • Helsingin valtauksen muistomitali
  • Talvisodan muistomitali
  • Suomen Valkoisen Ruusun ritarimerkki
  • Suomen Olympialainen ansiomitali[7]

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ Suomen kuvataiteilijat
  2. ↑ Trötschkes, Rita: Lääkäri Heimo Langinvainio on henkisellä matkalla katolisessa maailmassa, Yle Kuusi kuvaa 5.11.2022. Viitattu 18.12.2022.
  3. ↑ Ilmari Vainio — PartioWiki
  4. ↑ Suomeksi julkaistut itsenäiset sarjakuvakirjat ja albumit 1904–1976 (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ Popo ja Nana, Ilmari Vainio (1913)
  6. ↑ a b Jorma Mäenpää, Sata vuotta sadun ja seikkailun mailla (Valistus 1958)
  7. ↑ Valta, Reijo: Ilmari Vainio Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 18.12.2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 14.9.2023.


Bibliografia

  • Vilppu Kaukonen: Lasten maailmasta - kuvittanut Ilmari Vainio (Kirja 1912)
  • Aura Jurva: Metsäelämää, partiolaisnäytelmiä (Thompson Setonin kirjasta "Kaksi partiopoikaa" - kuvittanut Ilmari Vainio (Otava 1920)
  • Partiopoikain käsikirja (Otava 1923)
  • Partiolaisen jäsen- ja merkintäkirja (Helsinki 1923)
  • Sydämen avain (WSOY 1938)
  • Onnen linna (Karisto 1953)