Ghūl (arab.الغول, al-ghūl, ransk.goule, engl.ghoul) on arabialaisessa mytologiassa esiintyvä hirviö tai demoni, joka asuu aavikolla, hautausmailla ja muissa autioissa paikoissa. Islamilaisen mytologian ghūlit naamioituvat kauniiksi naisiksi, houkuttelevat luokseen matkalaisia ja syövät heidät. Myös monet länsimaiset kauhukirjailijat ovat kirjoittaneet ghūleista. Länsimaisissa tarinoissa otuksien kerrotaan ryöstelevän hautoja, mutta arabialaisilta ghūleilta tämä pahe puuttuu. Eräs länsimaisissa kuvauksissa toistuva teema ovat miespuolisten ghūlien ja pahojen ihmisnaisten yölliset orgiat.
Arabian sanalle ghūl ei ole vakiintunutta suomennosta. Kauhukirjallisuuden käännöksissä käytettyjä termejä ovat esimerkiksi ruumiinsyöjä, haamu, paholainen, hautapiru, kaamio tai ghouli.
Arabian sana ghūl on maskuliinimuoto, ja sen feminiininen vastine on ghūlah.[1] Nimi saattaa vaihdella hieman eri lähteissä. Joissakin lähteissä vain miespuolisesta hahmosta käytetään nimeä ghūl ja naispuolisiin viitataan nimellä silat. Toisissa käytetään naispuolisista nimeä silat ja miespuolisista kutrub. Edelleen joskus silat on erillinen hahmo, jota ghūlista erottaa kykenemättömyys muuttaa muotoaan.[2]
Ghūlin etymologiaksi on ehdotettu arabian sieppaamista merkitsevää sanaa.[3] Toisaalta sana saattaa olla väännös mesopotamialaisen mytologiangallu-demoneista, jotka kaappasivat eläviä ja veivät heidät mukanaan manalaan.[4] Sana ghūl voi viitata myös yllättävään epäonniseen tapahtumaan yleensä, tai sen tavasta muuttaa muotoansa johdettuna adjektiivina viitattaessa jonkin asian häilyvyyteen.[2]
Lähi-idän mytologia
Ennen islamia
Mahdollisesti arabit omaksuivat ghūl-mytologian Mesopotamiasta, joka kävi aktiivisesti kauppaa Arabian niemimaan paimentolaisten kanssa. Antiikin aikana Mesopotamia oli teknisesti Arabiaa edistyneempi, ja sekä keksintöjä että sanoja lainautui molempiin suuntiin. Sumerien ja akkadilaistengallu oli alamaailmassa elävä demoni, joka kaappasi jumala Tammuzin ja vei hänet mukanaan kuolleiden valtakuntaan.[4]
Ghūleja esiintyy jo islamia edeltävässä arabiankielisessä runoudessa, kuten Taʾabbaṭa Sharranin teksteissä.[5] Eri demoneilla oli omat asuinpaikkansa: mârid eli saarilla, ghūl autiomaassa, hâmah oli lentävä käärme ja si‘lwah vainosi käymälöitä ja kaatopaikkoja.[6] 1200-luvulla muistiinmerkityn kansanperinteen mukaan paholaiset yrittivät salakuunnella taivasta, jolloin Jumala sinkosi heidän päälleen meteoreja. Osa paholaisista paloi kuoliaaksi, osa putosi mereen ja osa maahan. Mereen pudonneet muuttuivat krokotiileiksi ja maahan pudonneet ghūleiksi. Islamilaisesta mytologiasta tällaiset alkuperäkertomukset puuttuvat.[7]
Ghūl islamissa
Islamilaisessa mytologiassa ghūleja pidetään pahoina djinneinä eli henkiolentoina ja Iblisin jälkeläisinä. Varhaisimmissa tarinoissa ghūlit ovat aina naispuolisia. Ne vaanivat autiomaassa ja kykenevät muuttamaan muotoaan.[5] Aavikoiden lisäksi ghūlit viihtyivät hautausmailla ja muissa autioissa paikoissa.[8] Usein ghūlit tekeytyvät kauniiksi naisiksi ja houkuttelevat luokseen matkalaisia surmatakseen ja syödäkseen heidät. Ghūlin voi kuitenkin tunnistaa sen jaloista, jotka ovat olennon omaksumasta hahmosta riippumatta aasinkaviot.[5]Al-Jahiz kertoo teoksessaan Hayawan ghūlien ratsastavan jäniksillä, koirilla tai strutseilla. Ghūl on surmattava yhdellä iskulla, sillä toinen isku herättää sen taas eloon. Se yrittääkin saada vastustajansa iskemään kahdesti. Toisaalta al-Masudi kirjoittaa teoksessaan Muruj ghūlin pakenevan heti, jos se vakavammin haastetaan. Mutaziliitteina kumpikin suhtautui epäilevästi sen koko olemassaoloon. Al-Jahiz todistelee sitä taruolennoksi ja viittaa siihen runoilijoiden liioitteluna. Al-Masudi puolestaan pitää sitä jonkinlaisena epämuodostuneena eläimenä, joka piilottelee aavikoilla. Jälkimmäiseen kantaan yhtyi al-Zamakhshari.[2]
Koraanissa termi ghūl ei esiinny ollenkaan, mutta viittauksia siihen löytyy haditheista.[2] Hadithien mukaan profeetta Muhammed mainitsi ghūlit useita kertoja ja kehotti rukoilemaan Jumalaa, jotta ihmiset välttyisivät niiden häijyiltä kepposilta. Hadithien mukaan ghūlit kiusaavat ihmisiä pilaamalla heidän ruokansa ja säikyttelemällä erämaassa vaeltavia. Koska ghūlit vihaavat Jumalan nimeä, ne voi karkottaa pois lausumalla ääneen Koraanin jakeita tai rukoilemalla. Toisaalta Muhammedin kerrotaan kiistäneen ghūlien olemassaolon. Muslimioppineet ovat erimielisiä näiden hadithien luotettavuudesta.[9] Joidenkin kommentaattorien mukaan Muhammed kiistää hadithissa vain ghūlien muodonmuutoskyvyn.[2] Toisten mukaan Muhammed tarkoitti, ettei ghūleja ole olemassa enää. Tämän tulkinnan mukaan Jumala loi ghūlit mutta päätti myöhemmin tuhota ne, jotta ihmiset säästyisivät niiden pahuudelta.[9]
Kalifi Umar ibn al-Khattabin kerrotaan surmanneen ghūlin matkustaessaan Syyriassa. Ghūl tuli kysymään Umarilta tämän määränpäätä, mihin Umar vastasi, ettei asia kuulunut ghūlille. Ghūl yritti säikäyttää Umarin kääntämällä päätään täyden kierroksen, jolloin Umar iski miekallaan demonia niskan ja hartian väliin. Myöhemmin hän palasi surmapaikalle ja havaitsi ruumiin kadonneen. Myös Muhammedin seuralainen Arqam ibn Abi’l-Arqam kohtasi kertoman mukaan naishahmoisen ghūlin, joka kantoi selässään sieppaamaansa poikaa. Vastaavia tarinoita lapsia kaappaavista peikoista kerrotaan eri puolilla maailmassa.[9]
Ghūlit esiintyvät useissa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.[1] Tarinoissa ghūlilla voitiin viitata paitsi demoniin myös kannibalismiin mielistyneeseen ihmiseen.[8] Joidenkin versioiden mukaan ghūl naamioituu erämaavaeltajan matkatoveriksi.[1] Arabian niemimaalla 1800-luvulla matkustelleen Charles Montagu Doughtyn mukaan ghūlit houkuttelivat autiomaassa kulkevia harhaan matkimalla heidän äitiensä ja siskojensa ääniä.[8] Todelliselta muodoltaan otus on ruma ja pelottava: sillä on aasin kaviot, kissan suu ja karvainen ruumis.[10] Joidenkin tarinoiden mukaan ghūlilla on vain puolikas ruumis, kun taas toinen puoli on näkymätön. Ajatus ”puolikkaasta ihmisestä” on yleinen kansantarinoiden aihe myös Arabian ulkopuolella.[11]
Arabialaisessa tarinaperinteessä ghūlit yhdistetään joskus hyeenoihin: molempien kerrottiin houkuttelevan uhrit pesäänsä, mikäli ne eivät löydä raatoa syötäväksi. Hyeenaa muistuttaneen eläimen kerrotaan ahdistelleen mekkalaisten aasia vuonna 1667. Miehet lähtivät jäljittämään olentoa, jolloin se pakeni läheiseen taloon, missä se vahingoitti naista. Miehet saivat lopulta otuksen kiinni ja tappoivat sen. Koska he eivät tunnistaneet eläintä, he nimittivät sitä ghūliksi.[12]
Pohjois-Afrikassa ghūl-kertomukset yhdistyivät berberien kansanperinteeseen, jossa esiintyi monenlaisia yliluonnollisia olentoja.[5]
Nykyään
Arabimaiden kouluttamattoman väestön ja erityisesti vanhuksien parissa ghūleihin uskotaan edelleen laajasti.[10] Ne ovat myös suosittuja satuhahmoja, joilla pelotellaan tottelemattomia lapsia. Nykyajan kertomuksissa ghūlilla viitataan yleisesti ihmissyöjään, joka voi olla joko ihminen tai paholainen.[5] Monet arabikirjailijat ovat käyttäneet aihetta, tunnetuimpana palestiinalainen Emile Habibi teoksessaan Khurāfiyyat Sarāyā Bint al-Ghūl (1991, engl. Saraya, the Ogre’s Daughter). Monet ghūl-aiheisista teoksista perustuvat vanhaan arabialaiseen tarinaperinteeseen.[10]
Tuhannen ja yhden yön tarinat ranskaksi kääntäneen Antoine Gallandin (1646–1715) mukaan ghūlit ovat miespuolisia hirviöitä, jotka nauttivat metsästämisestä ja kaivelevat toisinaan hautausmaita syömäkelpoisten ruumiiden toivossa. Galland kehitteli Amina-nimisen naishahmon, joka ei piittaa tuoreen aviomiehensä sylistä vaan livahtaa öisin hautausmaalle ghūlien seurasta nautiskelemaan. Amina ei esiinny arabiankielisessä alkutekstissä. Gallandin keksintöä on myös ghūlien taipumus haudanryöstöön, mikä ilmeisesti on hyeena-assosiaation peruja.[13] Vanhoissa englanninkielisissä versioissa ghūl käännettiin toisinaan peikkonaiseksi (engl.ogress).[8]
Ghūlit siirtyivät ennen pitkää eurooppalaiseen kertomaperinteeseen. Niiden sanottiin ryöstelevän hautoja sekä syövän ruumiita ja pikkulapsia. Toisin kuin islamilaisessa maailmassa, Euroopan ghūleilla ei ollut vakiintunutta hahmoa. Ne säilyttivät kuitenkin naamioitumistaitonsa ja houkuttelivat matkalaisia harhaan sytyttämällä yöhön tulia. Ghūlien sanottiin ratsastavan koirilla tai jäniksillä.[5]
Englanninkielisessä kirjallisuudessa sana ghoul esiintyi ensi kertaa Galland-käännöksessä Arabian Nights Entertainments vuonna 1721.[14] Todennäköisesti kuuluisin ghūleja käsitellyt länsimainen kirjailija oli Edgar Allan Poe (1809–1849), jonka mukaan otus ei ole ”enempää nainen kuin mieskään, ei ihminen eikä peto”.[5]H. P. Lovecraft (1890–1937) kirjoitti ghūleista Tuhannen ja yhden yön ja Hirmuvaltiaan innoittamia kauhutarinoita. Niissä ghūlit ovat koiramaisia otuksia, jotka salaa vaihtavat poikasiaan ihmislapsiin. Cthulhu-tarustoon kuuluvissa kauhutarinoissa liiaksi kannibalismia harjoittava ihminen voi vähitellen muuttua ghūliksi. Samoin muutokselle altistaa niiden seurassa vietetty aika.[15]
Ghūlit eivät ole modernissa länsimaisessa viihteessä erityisen yleisiä, vaikka ovatkin ajoittain esiintyneet kauhuelokuvissa. Vampyyrien tavoin kauhuelokuvien ghūlit ovat kuolleita ihmisiä, jotka ovat heränneet uudelleen eloon, ja ne muistuttavat monessa suhteessa zombeja. Vampyyreistä poiketen ghūlit eivät tarvitse elääkseen verta vaan ihmislihaa. Tunnettuja ghūl-vaikutteisia kauhuelokuvia ovat esimerkiksi George A. RomeronElävien kuolleiden yö (1968) ja Umberto LenzinIncubo sulla città contaminata (1980). Sittemmin aihetta on tehnyt suosituksi roolipeli Vampire: The Masquerade (1991), jossa pelaajat eläytyvät vampyyrien ja muiden epäkuolleiden rooleihin. Pelimaailmassa ghūlit ovat ihmisiä, joissa on hieman vampyyriverta, mutta ei tarpeeksi muuttamaan heitä kokonaan vampyyreiksi. Ghūlit palvelevat oikeita vampyyreja, joista poiketen ne kykenevät liikkumaan myös päiväsaikaan.[1]
Suomennoksissa ghūleja on vaihtelevasti kutsuttu esimerkiksi ruumiinsyöjiksi[16], haamuiksi[17], paholaisiksi[18], hautapiruiksi[19] tai kaamioiksi[20]. Dungeons & Dragons -roolipelin suomennettu ”punalaatikko” (1988) käyttää englannista mukailtua nimeä ”ghouli”.
Lääketieteellinen selitys
Ghūl-kansanperinteen taustalla saattavat olla tavalliset haaskaeläimet, jotka ovat kaivaneet matalia hautoja auki ravinnon toivossa. Myös todelliset haudanryöstötapaukset ovat voineet synnyttää tarinoita ruumiita häpäisevistä hirviöistä.[21]
Ahmed Al-Rawin (2009) mukaan ghūlin ulkonäön taustalla saattavat olla lasten todelliset epämuodostumat, joiden todennäköisyyttä ovat lisänneet autiomaan olosuhteiden epäterveellisyys raskaana oleville naisille sekä arabien keskuudessa yleiset serkusavioliitot. Esimerkiksi kissan suu saattaa juontua todellisista halkiotapauksista. Aasin kavioiden taustalla saattaa olla ankylodaktyliaksi kutsuttu tila, jossa sormet ja varpaat ovat osin yhteenkasvaneet. Samoin ghūlien väitetty karvaisuus saattaa johtua todellisesta kehityshäiriöstä. Taikauskon vuoksi äidit saattoivat hylätä epämuodostuneet lapsensa autiomaahan. Al-Rawi huomauttaa, että joissakin arabialaisissa tarinoissa esiintyy tarinoita ihmismiehen ja demoninaisen avioliitosta, ja arvelee, että ghūl-tarinoiden taustalla saattavat olla epämuodostuneet ihmiset, jotka joutuivat ennakkoluulojen vuoksi elämään autiomaassa.[10]
François Bertrandia on toisinaan kutsuttu ”Pariisin ghouliksi”.[22] Hän oli Ranskan armeijan kersantti, joka tuomittiin hautojen häpäisystä 1849. Bertrandilla oli pakkomielteinen tarve silpoa, paloitella ja pureskella ruumiita. Hän harrasti niiden kanssa myös seksiä ja oli ensimmäinen henkilö, jota psykiatrit kuvailivat nekrofiiliksi.[23]
Algol
Algol-tähden nimi on peräisin arabiankielisestä nimestä raʾs al-ghūl, ”demonin pää”.[24] Tähden nimi viittaa paholaisiin myös monissa muissa kielissä, mikä johtunee sen kirkkauden muutoksista.[25]
Lähteet
Aggrawal, Anil: Necrophilia: Forensic and Medico-Legal Aspects. Boca Raton: CRC Press, 2011. ISBN 978-1-4200-8913-4(englanniksi)
Al-Rawi, Ahmed: The Mythical Ghoul in Arabic Culture. Cultural Analysis, 2009, nro 8, s. 45–69. ResearchGate. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
Bosworth, Clifford Edmund & Donzel, Emeri J van & Pearson, Hilda: Encyclopaedia of Islam, Volume II (C–G). Leiden: Brill, 1991. ISBN 978-90-04-07026-4(englanniksi)
Harms, Daniel: The Encyclopedia Cthulhiana. (Second Edition) Oakland, California: Chaosium, 1998. ISBN 1-56882-119-0Archive.org. (englanniksi)
Irwin, Robert: The Arabian Nights. A Companion. London & New York: Tauris Parke Paperbacks, 2017 (1st edition 1994). ISBN 978-1-86064-983-7(englanniksi)
Melton, J. Gordon: The Vampire Book. Detroit: Visible Ink Press, 2011. ISBN 978-1-5785-9281-4Archive.org (viitattu 6.1.2021). (englanniksi)
Steiger, Brad: The Werewolf Book: The Encyclopedia of Shape-Shifting Beings. Canton, MI: Visible Ink Press, 2012. ISBN 978-1-57859-367-5Google-kirjat (viitattu 18.9.2022). (englanniksi)
Wilk, Stephen R.: Mythological Evidence for Ancient Observations of Variable Stars. The Journal of the American Association of Variable Star Observers, tammikuu 1996, 24. vsk, nro 2, s. 129–133. ads. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
↑Lovecraft, H. P.: ”Pickmanin malli” (Pickman’s Model). Teoksessa H. P. Lovecraftin kootut teokset 2. Varjo menneisyydestä ja muita kertomuksia, s. 309. (Suomennos: Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä) Helsinki: Jalava, 2010. ISBN 978-951-887-419-8
↑Smith, Clark Ashton: Viimeinen hieroglyfi. (Novelli ”Kuolleiden jumala”, suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä.) WSOY, 1994. ISBN 951-0-19571-5.
↑Wagner, Karl Edward: Pimeyden verkot (Darkness Weaves, suomentanut Mika Renvall). WSOY, 1992. ISBN 951-0-18373-3.
↑Areena-pelisarja. Kaamiot ovat eräs gladiaattorityyppi, jonka pelaaja voi palkata omaan joukkueeseensa. Virallinen verkkosivu, josta pelit voi ladata. Viitattu 6.1.2021.
