PROFILPELAJAR.COM

Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti George Washington omisti elämänsä aikana useita mustia orjia. Orjista suurin osa, noin 75 prosenttia, työskenteli Washingtonin viljelyksillä. Muut orjat toimivat esimerkiksi palvelijoina, veneenkuljettajina tai ajomiehinä.^[1] Nuoruusvuosinaan Washington piti afroamerikkalaisia epäsivistyneenä omana kansanaan, eikä tuntenut sympatiaa näitä kohtaan. Ennen kuolemaansa Washington kuitenkin tuli siihen tulokseen, että orjuus oli moraalisesti väärin ja vapautti testamentissaan kaikki orjansa.^[2]

Washington piti tarkkaa kirjanpitoa maatilojensa tapahtumista, mukaan lukien orjista. Tämän ansiosta historiantutkijat ovat saaneet hyvin tarkkaa tietoa Washingtonin orjista.^[3]

Taustaa

Washingtonin kotipaikassa Virginiassa orjien käyttö oli yleistä jo ennen Washingtonia.^[4] Virginian ensimmäiset afrikkalaiset orjat tuotiin Jamestownin kylään jo vuonna 1619.^[4]^[5] Vuonna 1625 orjia oli vasta 32; vajaat sata vuotta myöhemmin vuonna 1730, kaksi vuotta ennen Washingtonin syntymistä, Virginiassa oli jo 30 000 mustaa orjaa.^[6]^[5]

Washingtonin orjat

Ensimmäiset orjat

George Washington sai ensimmäiset kymmenen orjaansa perintönä isältään tämän kuoltua 1743 Georgen ollessa vasta 11-vuotias. Washington sai kuitenkin ohjailla orjia vasta tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1750. Samana vuonna Washington osti ensimmäisen maatilansa Frederickin piirikunnasta (engl. Frederick County). Washington kuitenkin tarvitsi maatilalleen enemmän työväkeä ja hankki 11 uutta orjaa. Pian tämän jälkeen yksi Washingtonin orjista murhasi toisen perimällään Ferry Farm -maatilalla. Murhan tehnyt orja teloitettiin ja Washington sai hänestä rahallisen korvauksen, mutta tapaus laski muiden orjien työmoraalia. Tämän jälkeen Washington laittoi orjat töihin myös näiden ”vapaa-aikana”. Kun hänen Mount Vernonin työnjohtajansa ilmoitti piiskanneensa töistä laistanutta kirvesmiestä, Washington järkyttyi tapauksesta; teko soti hänen aatemaailmaansa vastaan. Tämän jälkeen Washington alkoi tukea orjiaan ostamalla osan näiden viljelemistä vihanneksista ja antamalla hieman rahaa muille Virginian orjille vieraillessaan näiden työalueilla.^[2]

Vuonna 1754 yksi Washingtonin orjista kuoli Fort Necessityn taistelussa. Washington kirjoitti tuolloin ”menettäneensä arvokkaan palvelijan”. Kyseisen orjan henkilöllisyyttä on myöhemmin turhaan yritetty selvittää. Samana vuonna Washington peri pari vuotta aiemmin kuolleen velipuolensa Lawrencen kuolinpesästä kuusi uutta orjaa. Tämän jälkeen hän vuokrasi Mount Vernonin maatilan ja sen mukana 18 uutta orjaa. Washington siirsi lisäksi myös aiemmin omistamansa orjat uudelle tilalleen.^[2]

Vaikka Washington pitikin tummaihoisia epäsivistyneinä, hän uskalsi silti antaa näille vastuuta. Palvellessaan Virginian armeijassa vuonna 1755 hänen rykmenttinsä kapteeni ilmoitti hänelle, että rykmenttiin kuului ”kaksi neekeriä ja kaksi mulattia”, joka oli vastoin sääntöjä. Washington kuitenkin neuvoi vanhempaa kapteenia pitämään heidät rykmentissä ja tekemään heistä pioneereja ja kirvesmiehiä.^[2]

Avioliitto ja vapaussota

Kun Washington vuonna 1759 meni naimisiin rikkaan virginialaisen lesken Martha Dandridge Custisin kanssa, hän sai avioliiton mukana 84 uutta orjaa. Samalla Washington muutti asumaan Mount Vernoniin. Samana vuonna hän osti vielä 13 orjaa lisää. Vuonna 1762 Washington sai perintönä veljensä kuolleelta leskeltä viisi uutta orjaa. Vuosina 1761–1773 Washington osti 21 uutta orjaa. Tämän jälkeen Washingtonin orjien määrä lisääntyi enemmän luonnollisen lisääntymisen kuin orjakauppojen ansiosta. Yhdysvaltain vapaussodan aikaan orjia oli arviolta jo noin 150 kappaletta.^[2]

Vapaussodan alussa Washington piti useiden muiden orjanomistajien kanssa kiinni siitä näkökannasta, että suuria määriä orjia ei tulisi aseistaa sotilaskäyttöön. Washingtonin mieli kuitenkin muuttui sodan aikana. Kun Washingtonin läheinen neuvonantaja John Laurens lupasi 3 000 sotaan osallistuvalle eteläcarolinalaiselle orjalle vapautuksen vuonna 1779, Washington suhtautui varauksellisesti. Washington pelkäsi, että britit seuraisivat amerikkalaisia ja alkaisivat myös itse värvätä orjia armeijaan. Washington ajatteli, että tällainen orjien aseistaminen johtaisi tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli vain pyrkisi kasvattamaan armeijansa miesmäärää mahdollisimman nopeasti.^[2]

Vapaussodan aikana Washington pohti usein orjiensa tilannetta Mount Vernonin maatilalla. Samoihin aikoihin kun Washingtonin joukot ylittivät Delawarejokea, hän antoi Mount Vernonia hoitaneelle johtajalle käskyn välttää vaatteiden ostamista orjilleen, kunhan nämä eivät kärsisi liikaa. Washington käski johtajaa antamaan orjille elintarvikkeita ja vaatteita, mikäli nämä tuottivat tarpeeksi niiden hankkimiseen.^[2]

Sodan jatkuessa orjien ylläpitäminen kallistui entisestään. Vuonna 1778 Washington alkoi pohtia orjiensa myymistä uusia maatiloja varten. Hän kuitenkin halusi, että orjia myytäessä ”niiden uusi omistaja ei erota miehiä vaimoistaan ja vanhempia lapsistaan”. Tämän jälkeen Washington ei enää tuntenut tunnontuskia orjien myymisestä ja myikin yhdeksän orjaa tammikuussa 1779.^[2]

Washingtonin kuoleman jälkeen

Ennen kuolemaansa Washington vakuuttui siitä, että orjuus on moraalisesti väärin.^[7] Washingtonin kuollessa vuonna 1799 hänellä oli hallussaan 316 orjaa.^[3] Testamentissaan Washington määräsi orjansa vapautettavaksi heti vaimonsa kuoleman jälkeen, joskin hänen henkilökohtainen orjansa William sai vapautuksen heti. Lisäksi Williamille maksettiin Washingtonin kuolinpesästä 30 dollaria kerran vuodessa.^[8] Historiantutkijat ovat myöhemmin pohtineet, miksi Washington ei vapauttanut kaikkia orjiaan heti. Tälle on esitetty kaksi syytä: ensinnäkin orjien vapauttaminen olisi vähentänyt Washingtonin perheen tuloja, ja lisäksi vapauttaminen olisi repinyt orjuuden pääasiassa kieltäneet pohjoisvaltiot sekä orjuuden sallineet etelävaltiot erilleen toisistaan. Tästä huolimatta Yhdysvallat ajautui vajaat sata vuotta myöhemmin Yhdysvaltain sisällissotaan.^[2]

Orjien elämä Washingtonin alaisuudessa

Washingtonin orjien työpäivä kesti aina auringonnoususta auringonlaskuun. Päivän aikana orjilla oli kuitenkin kahden tunnin mittainen ruokatauko. Työviikon pituus oli kuusi päivää; sunnuntai oli pyhäpäivänä vapaa. Sunnuntain lisäksi Washington antoi orjilleen 3–4 päivän loman jouluna sekä lisäksi pääsiäisen ja helluntain jälkeiset maanantait vapaiksi. Mikäli joku orjista joutui kuitenkin työskentelemään vapaapäivien aikana, Washington antoi orjalle korvaavan vapaapäivän tai maksoi tehdystä työstä.^[3]

Washingtonin orjat asuivat 1–2 perheen asuttavissa vaatimattomissa puumökeissä lähellä peltoja. Mökit olivat sisällöltään varsin vaatimattomia; niissä oli vähän kalusteita, ne olivat likaisia eivätkä ne tarjonneet orjille lainkaan yksityisyyttä. Kaikki mökit ovat jo tuhoutuneet, mutta 1900-luvun alkupuolelta olevan valokuvan perusteella niistä on rakennettu kopio museota varten.^[1]

Washington jakoi orjilleen kerran viikossa ruoka-annokset, joita orjat söivät ruokatauoilla viikon aikana. Tämän lisäksi orjat saivat pitää omia puutarhojaan monipuolistamaan ruokavaliota. Osa orjista myös myi kasvattamiaan vihanneksia toreilla saaden näin hieman rahaa. Ruoan lisäksi Washington vaatetti orjat kerran vuodessa.^[3]

Lähteet

↑ ^a ^b Slave Quarters Mountvernon.org. Arkistoitu 29.12.2010. Viitattu 29.12.2010. (englanniksi)
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h ⁱ To Get Quit of Negroes ucd.ie. Arkistoitu 14.1.2012. Viitattu 15.12.2010. (englanniksi)
↑ ^a ^b ^c ^d George Washington and Slavery Mountvernon.org. Arkistoitu 28.12.2010. Viitattu 29.12.2010. (englanniksi)
↑ ^a ^b George Washington, Thomas Jefferson & Slavery in Virginia Wallbuilders.com. Arkistoitu 21.12.2010. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
↑ ^a ^b Slave Conspiracies in Colonial Virginia Colonialwilliamsburg.com. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
↑ Slavery and the Law in Virginia History.org. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
↑ Roper, Jon: The complete illustrated guide to the presidents of America, s. 30-33. London: Lorenz Books, 2008. ISBN 978-0-7548-1858-8 (englanniksi)
↑ George Washington: Life After the Presidency Millercenter.org. Arkistoitu 8.10.2010. Viitattu 9.10.2010. (englanniksi)