György Bernát (saksankielisessä toiminnassaan Georg) Lukács (unk. Lukács György tai virallisesti szegedi Lukács György, alun perin Löwinger; 13. huhtikuuta 1885, Budapest, Itävalta-Unkari – 4. kesäkuuta 1971, Budapest) oli unkarilainen marxilainen filosofi, kirjallisuuskriitikko ja poliitikko sekä merkittävä marxilainen teoreetikko.
Elämä
György Lukács syntyi juutalaisen pankinjohtajan József Löwingerin poikana 1885. Vuonna 1890 perheen sukunimi unkarilaistettiin Lukácsiksi, ja 1899 József Lukács sai aatelisarvon, jonka yhteydessä nimen eteen lisättiin aatelispredikaatti szegedi.[1][2] (György Lukács käytti poliittiseen heräämiseensä 1918 asti saksankielisissä yhteyksissä nimestään muotoa Georg von Lukács.)[3]
Lukács aloitteli kirjallista toimintaansa jo lukioaikoina, kirjoitti artikkeleja sekä näytelmiä, joiden tekstit hän myöhemmin hävitti. Vuosina 1902–1906 hän opiskeli oikeus- ja valtiotiedettä Budapestin yliopistossa ja suoritti tohtorin tutkinnon Kolozsvárissa 1906, 1906–1907 hän jatkoi opintojaan Berliinissä. Kirjallisuustieteellinen väitöskirja valmistui 1909, ja sen laajennettu versio A dráma formája (‘Draaman muoto’) ilmestyi kirjana 1911. Jo opiskeluaikoinaan Budapestissa Lukács oli mukana perustamassa kokeellista teatteriryhmää Thália Társaság (’Thalia-seura’, 1904), jonka ohjelmistoon hän käänsi näytelmiä, mm. Ibsenin ”Villisorsan”. Hän liikkui mm. Nyugat-aikakauslehden piireissä ja oli ensimmäisiä kriitikkoja, jotka ”löysivät” runoilija Endre Adyn.[1][2]
Vuonna 1912 Lukács muutti Heidelbergiin, missä hän sai vaikutteita Max Weberiltä ja tämän piireiltä, pohti estetiikan, historianfilosofian sekä etiikan kysymyksiä. Vuodesta 1917 lähtien hän vieraili yhä useammin kotimaassaan, missä ns. Sunnuntaipiirin (Vasárnapi Kör) kokoontumisissa käsiteltiin historian- ja uskonnonfilosofisia kysymyksiä. Vallitsevan järjestelmän kritiikki johdatti hänet harrastamaan marxismia, ja hän liittyi joulukuussa 1918 vähän aikaisemmin, marraskuun lopulla perustettuun Unkarin kommunistipuolueeseen (Kommunisták Magyarországi Pártja, KMP). Helmikuussa 1919 hänet valittiin KMP:n keskuskomitean jäseneksi.[1]
Maaliskuussa 1919 syntyneessä lyhytikäisessä Unkarin neuvostotasavallassa Lukács oli ensin opetusasiain kansankomissaarin (opetusministerin) sijainen, huhtikuusta lähtien yksi neljästä opetusasiain kansankomissaarista. Touko-kesäkuussa hän oli mukana neuvostotasavallan armeijan toiminnassa tekemässä poliittista valistustyötä, myös osallistumassa taisteluihin ja terroritoimiin. Neuvostotasavallan kaaduttua Lukács jäi ensin Unkariin järjestelemään KMP:n maanalaista toimintaa mutta pakeni sitten Wieniin. Vuonna 1921 hän osallistui Moskovassa Kominternin III kongressiin, mutta saman vuoden lokakuussa hän sisäisten kiistojen takia erosi KMP:n keskuskomiteasta. Viimeistään tästä alkaen Lukácsin ja kommunistisen puolueen suhde oli vaikea ja jännitteinen.[1]
Kesäkuussa 1924 Kominternin V kongressi julisti sosiaalidemokratian osaksi fasistista liikettä ja Lukácsin oikeistolaiseksi ja revisionistiksi. Vuonna 1928 KMP:n keskuskomitea antoi hänen tehtäväkseen laatia ohjelmajulistuksen tulevaa puoluekokousta varten. Sen (salanimellä Leon Blum kirjoitetuissa) ns. Blum-teeseissä Lukács esitti, että puolueen strategisena päämääränä ei tulisi olla proletariaatin diktatuuri vaan työläisten ja talonpoikien demokraattinen diktatuuri. Nämä teesit hylättiin keskuskomitean istunnossa, ja Lukács joutui harjoittamaan julkista itsekritiikkiä. Tämän jälkeen hän vältti pitkään osallistumista politiikkaan ja keskittyi tutkijan ja kriitikon työhön.[1][3]
Oleskeltuaan Berliinissä vuosina 1930–1933 Lukács muutti Moskovaan, missä hän työskenteli tutkijana Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Hän julkaisi myös kirjallisuuskritiikkiä, tutki Marxin ja Engelsin esteettisiä näkemyksiä ja kirjoitti vuosina 1935–1939 Neuvostoliiton tiedeakatemian Filosofian instituutin tutkijana teostaan Der junge Hegel (’Nuori Hegel’). Stalinin vainot hän vältti pitämällä matalaa profiilia ja välttämällä suoranaisia poliittisia kannanottoja. Kesäkuussa 1941 NKVD pidätti Lukácsin, mutta elokuussa hänet päästettiin vapaaksi. Vuoden 1941 lopulla hänet perheineen evakuoitiin Moskovasta Taškentiin, mistä hän pääsi palaamaan 1943.[1][3]
Huhtikuussa 1945 Lukács valittiin poissaolevana Unkarin hallituksen tehtäviä hoitavaan "Väliaikaiseen kansalliskokoukseen", ja elokuussa 1945 hän palasi Unkariin. Marraskuussa hänet nimitettiin Péter Pázmány -yliopiston estetiikan ja kulttuurifilosofian professoriksi. Unkarin Tiedeakatemia valitsi hänet kirjeenvaihtajajäsenekseen 1948, ja Akatemian uudelleenjärjestelyn yhteydessä lokakuussa 1949 hänestä tuli akatemian varsinainen ja johtokunnan jäsen, minkä tehtävän hän säilytti eroonsa 1958 saakka. Hän toimi aktiivisesti kansainvälisen rauhanliikkeen järjestelyissä ja edusti Unkaria vuonna 1949 Maailman rauhanneuvoston ensimmäisessä kansainvälisessä kokouksessa Wrocławissa.[1]
Kesällä 1949 Lukács joutui jälleen kiistaan kommunistisen puoluehallinnon kanssa. Hänet pakotettiin esittämään julkista itsekritiikkiä, ja hän vetäytyi vapaaehtoisesti poliittisista tehtävistään ja keskittyi filosofisiin ja esteettisiin tutkimuksiinsa. Stalinin kuoleman jälkeen ilmapiirin vapautuessa hänen työnsä alettiin jälleen tunnustaa, ja lokakuussa 1956 hänet valittiin Unkarin kommunistipuolueen (MDP) keskuskomiteaan. Lukács oli keskeinen hahmo myös älymystön ja opiskelijoiden ns. Petőfi-piirissä, josta Stalinin kuoleman jälkeen alkoi nousta Neuvostoliittoa ja kommunistista diktatuuria kritisoivaa toisinajattelua. 27. lokakuuta 1956 Lukácsista tuli Imre Nagyn hallituksen kansanvalistusministeri, ja 31. lokakuuta MDP:n tilalle perustetun uudistuneen kommunistipuolueen (MSZP) toimeenpanevan komitean jäsen. Kun komitea 1. marraskuuta äänesti Unkarin puolueettomuudesta ja Varsovan liitosta eroamisesta, Lukács kuitenkin äänesti tätä vastaan.[1]
Neuvostoliiton joukkojen kukistaessa Unkarin kansannousun marraskuun alussa 1956 Lukács yhdessä Imre Nagyn ja muiden kansannousun johtajien kanssa pakeni Jugoslavian lähetystöön. Sieltä hän poistui 18. marraskuuta, jolloin neuvostoviranomaiset pidättivät hänet. Yhdessä Imre Nagyn ja tämän lähimpien työtoverien kanssa Lukács vaimoineen vietiin Romanian Snagoviin.[1] Siellä häntä yritettiin painostaa todistamaan Nagya vastaan, mutta hän ei suostunut. Oman kertomansa mukaan hän oli vastannut, että "sitten kun me kaksi, Nagy ja minä, vapaina miehinä kävelemme Budapestissa, silloin kerron mielipiteeni Imre Nagyn kaikista teoista. Vankitoveristani en lausu mitään." Oletettavasti kansainvälisen maineensa takia Lukács, toisin kuin Nagy ja tämän lähimmät työtoverit, välttyi vangitsemiselta ja tuomiolta. Hänet päästettiin palaamaan kotimaahan huhtikuussa 1957, minkä jälkeen hän eli Budapestissa ”sisäisessä emigraatiossa”, syrjässä julkisuudesta.[4] Toukokuussa 1957 hänet erotettiin kansanedustajan tehtävästään ja 1958 lähetettiin eläkkeelle.[1]
1960-luvulla Unkarin poliittisen ilmapiirin lientyessä Lukács palasi julkiseen toimintaan, ja vuonna 1967 hänet otettiin jälleen kommunistisen puolueen jäseneksi. Vuonna 1969 käynnistyi hänen laajan tuotantonsa toimittaminen ja julkaiseminen unkariksi. Lukácsin ympärille muodostui nuorten filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden piiri, jonka jäsenistä monista tuli Unkarin sosialistisen järjestelmän arvostelijoita ja vastustajia.[1]
Lukács oli vuonna 1914 avioitunut venäläisen emigrantin Jelena Grabenkon kanssa, mutta tämä avioliitto päättyi eroon neljä vuotta myöhemmin. Budapestin "Sunnuntaipiirissä" hän kohtasi nuoruudenaikaisen tuttavansa Gertrúd Bortstieber-Jánossyn, ja tämän leskeksi jäätyä he menivät naimisiin 1919; perheeseen kuuluivat myös Gertrúdin edellisestä avioliitosta syntyneet kolme lasta. Gertrúd kuoli 1963, ja Lukács omisti hänen muistolleen suuren estetiikkatutkielmansa Die Eigenart des Ästhetischen ensimmäisen, saksankielisen painoksen.[2]
Syksyllä 1970 Lukács ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkertaansa, josta ehti valmistua vain 40-sivuinen luonnos (Gelebtes Denken). Lukács kuoli 4. kesäkuuta 1971. Hänet on haudattu vaimonsa viereen Budapestin Kerepesi útin hautausmaalle.[2]
Tuotanto
Keiichi Maruyaman toimittamassa Lukácsin bibliografiassa[5] on yli 1500 nimikettä: tieteellisiä monografioita ja artikkeleita, arvosteluja, käännöksiä, puheita ja poliittisia pamfletteja, haastatteluja ja kirjeenvaihtoa.
Tunnetuin Lukácsin teos on 1923 ilmestynyt Geschichte und Klassenbewusstsein (’Historia ja luokkatietoisuus’), jota on pidetty yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä filosofiateoksista. Se vaikutti huomattavasti länsimaisen marxismin kehitykseen ennen toista maailmansotaa ja löydettiin länsimaiden vasemmistopiireissä uudelleen 1960-luvun lopulla. Teoksessa Lukács esittää ajalleen tyypillistä tieteellisen ajattelun kritiikkiä, jonka erityispiirteenä on, että se asettaa tämän kritiikin osaksi historiallista ja yhteiskunnallista kokonaisuutta: toisin kuin "porvarillinen tiede", joka haluaa tarkastella erillisiä asioita ja ilmiöitä, ja toisin kuin tuolloisessa Neuvostoliitossa jo kehittyvä mekanistinen marxismin tulkinta, Lukács näkee marxilaisen ajattelun eräänlaisena kokonaisvaltaisena historiallisena tietoisuutena.[3][6]
Jälkimaine
Lukács oli sekä eläessään että kuoltuaan ristiriitainen ja mielipiteitä jakava hahmo, jonka suhde viralliseen Unkariin sekä sosialismin aikana että järjestelmänvaihdoksen jälkeen on ollut ongelmallinen.[7] ”Kommunistisen Unkarin olennainen intellektuelli” ei useinkaan ollut profeetta omalla maallaan, ja vaikka hän itse kaikista vaikeuksista huolimatta enimmäkseen pysyi lojaalina kommunistiselle puolueelle ja puoluevallalle, hänen teoksensa inspiroivat sosialistimaiden toisinajattelijoita.[8]
Lukácsin kuoleman jälkeen hänen Budapestin-asuntonsa arvokkaine kirja- ja kirjoituskokoelmineen muutettiin tutkimuskirjastoksi ja museo-arkistoksi. Se toimi aluksi Unkarin Tiedeakatemian alaisuudessa itsenäisenä yksikkönä, joka mm. julkaisi Lukácsin kirjoituksia. Vuonna 2016 Tiedeakatemia laajoista tutkijapiirien kansainvälisistä protesteista huolimatta lakkautti arkiston ja siirsi Lukácsin jäämistön omiin kokoelmiinsa. Lukács-arkistoa puolustamaan perustettu kansainvälinen säätiö (Lukács Archívum Nemzetközi Alapítvány, LANA) jatkaa yhä toimintaansa.[9]
Suomennetut teokset
- Lenin. Tutkimus hänen ajatustensa yhtenäisyydestä. (Lenin, 1924.) Suomentanut Sirpa Rossi. Helsinki: Tammi, 1972. ISBN 951-30-2156-4
- Balzac ja ranskalainen realismi. (Balzac und der französische Realismus, 1952.) Suomentanut Hannu Launonen. Esipuhe: Seppo Rantonen. Helsinki: Love, 1978. ISBN 951-835-008-6
Viitteet
Kirjallisuutta
- Sevänen, Erkki: Georg Lukács, historiallinen romaani ja realisminteoria. Teoksessa Ihonen, Markku & Saariluoma, Liisa (toim.): Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon. Joensuu: Joensuun yliopisto, 1986. ISBN 951-696-647-0
- Sevänen, Erkki & Saariluoma, Liisa & Turunen, Risto (toim.): Taide modernissa maailmassa. Taiteensosiologiset teoriat Georg Lukácsista Fredric Jamesoniin. Helsinki: Gaudeamus, 1991. ISBN 951-662-518-5
- Toiviainen, Seppo: Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906–1929). Helsinki: Kansankulttuuri, 1977. ISBN 951-615-142-6
Aiheesta muualla
- Lehtinen, Ilja: Lukács, Georg Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
- Stahl, Titus: Georg (György) Lukács The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Taiteenala | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
