Fritz George Güth (15. toukokuuta 1894 Saarland, Saksan keisarikunta – 1978 Saksan demokraattinen tasavalta) oli saksalainen kaivosinsinööri. Hän jäi ensimmäisen maailmansodan aikana sotavangiksi itärintamalla ja palasi Saksaan sisällissotaa käyneen Suomen kautta kevättalvella 1918. Turun yliopisto julkaisi vuonna 2018 Güthin suomennetut muistelmat tältä ajalta.[1]
Güthin isä oli saksalainen ja äiti ranskalainen, ja hän puhui sujuvasti molempia kieliä. Hän aloitti lokakuussa 1913 opinnot Saksin kuninkaallisessa vuoriakatemiassa Freibergissä. Ensimmäisen maailmansodan alettua hän ilmottautui vapaaehtoiseksi armeijaan. Heinäkuussa 1916 luutnanttina tykistössä itärintamalla palvellut Güth jäi Brusilovin hyökkäyksen aikana vaikeasti haavoittuneena venäläisten vangiksi. Hän oli sitten sotavankileireillä ja sotasairaaloissa muun muassa Taganrogissa, Moskovassa, Kurskissä, Rjazanissa, Tulassa ja Bogoroditskissa. [1]
Maailmansodan osapuolet vaihtoivat Punaisen Ristin välityksellä vuosina 1915–1918 Suomen kautta noin 64 000 invalidisoitunutta sotavankia. Vangit tuotiin junilla Suomen ja Ruotsin kautta, ja vankienvaihto tapahtui Torniossa ja Haaparannalla. Vankienvaihto keskeytyi tammikuussa 1918, mutta helmikuussa 1918 joukko invalidivankeja, heidän joukossaan myös Fritz Güth, pääsi lähtemään Pietarista punaisten hallitsemaan Etelä-Suomeen. Sotavangit saivat ystävällisen vastaanoton Turussa, ja Güth sai Turun punaisten johtajalta William Lundbergilta matkustusluvat. Hän tutustui Turussa myös tulevaan vaimoonsa, 19-vuotiaaseen Margit Haglundiin. Kuljetuksen saaminen Ruotsiin kuitenkin viivästyi, ja Saksan siirryttyä sisällissodan valkoisten tukijaksi punaisten asenteet saksalaisvankeja kohtaan alkoivat kiristyä. Güth pääsi lopulta maaliskuussa 1918 siirtymään kumppaneineen jääteitse Ahvenanmaalle.[1]
Sodan jälkeen Güth palasi Suomeen ja meni joulukuussa 1920 naimisiin Margit Haglundin kanssa. Hän jatkoi opintojaan, valmistui 1922 vuori-insinööriksi ja työskenteli sitten kaivosteollisuudessa. Hän oli oikeistolaisen veteraanijärjestön Stahlhelmin jäsen, mutta erosi järjestöstä, kun se liitettiin 1934 kansallissosialistiseen SA-järjestöön. Güth ei myöskään koskaan liittynyt NSDAP:n jäseneksi.[1]
Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 Güth osallistui Puolan valtaukseen tykistön yliluutnanttina ja johti Nebelwerfer-patteria. Tammikuusta 1940 alkaen hän oli tykistön koulutustehtävissä. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Güth komennettiin valloitettujen alueitten kaivostuotannon johtotehtäviin. Hän oli kaivoksenjohtajana Stalinossa (nykyinen Donetsk), mutta helmikuussa 1942 hän sai komennuksen kotirintamalle kieltäydyttyään teloittamasta kaivoksen työntekijöitä. Kenraali Friedrich Olbrichtin ansiosta Güth välttyi kenttäoikeudelta ja palasi tykistön koulutus- sekä asekehittelytehtäviin. Vuodenvaihteessa 1942-1943 hänet ylennettiin majuriksi. Kesäkuussa 1944 hänet komennettiin Waffenamtin (aseviraston) tehtäviin Berliinin lähelle Hillerslebeniin, ja siellä hän työskenteli suunnittelutoimistossa huhtikuun 1945 lopulle saakka.[1]
Sodan päättyessä toukokuussa 1945 Güth päätyi Hampuriin Ison-Britannian miehitysvyöhykkeelle, jossa hän antautui englantilaisille, joille hän esitti itse kirjoittamansa ja leimaamansa vapautustodistuksen asepalveluksesta Saksan armeijassa. Häntä ei otettu sotavangiksi, ja hän saattoi palata kotiin Saksin Hohndorfiin. Hohndorf jäi venäläisten miehitysvyöhykkeelle, joka myöhemmin kuului 1949 perustettuun Saksan demokraattiseen tasavaltaan. Güth saattoi jatkaa entisessä työssään ruskohiilikaivoksen kaivosinsinöörinä. Myöhemmin hän rakensi itselleen ja perheelleen eläkeläisasunnon Thüringenin Orlamündeen. Güthin kuudesta lapsesta kolme lähti länteen, mutta kolme tytärtä jäi Saksan demokraattiseen tasavaltaan. Margit Güth kuoli vuonna 1971 ja Fritz Güth vuonna 1978.[1]
Teokset
Lähteet