Francisco de Paula Martínez de la Rosa (10. maaliskuuta 1787 Granada – 7. helmikuuta 1862 Madrid)[1] oli espanjalainen näytelmäkirjailija, runoilija ja poliitikko. Hän toimi Espanjan pääministerinä vuosina 1822 ja 1834–1835.
Martínez de la Rosa toimi Granadan yliopiston filosofian professorina vuodesta 1805.[1] Hän siirtyi politiikkaan vuonna 1808 ja vaikutti näkyvästi Cádiziin perustetussa parlamentissa eli cortesissa (ns. Cádizin cortes). Itsevaltaisen kuningas Ferdinand VII:n palattua valtaan Martínez de la Rosa vangittiin ja hän oli kahdeksan vuotta karkotettuna Afrikkaan. Vuoden 1820 vallankumouksen myötä hänet vapautettiin ja valittiin cortesin puhemieheksi sekä 1822 hallituksen johtajaksi. Hän kuitenkin menetti poliittisella tasapainottelullaan sekä liberaalien että konservatiivien tuen. Kun Ferdinand VII:n itsevaltius palautettiin vuonna 1823, Martínez de la Rosa lähti maanpakoon Pariisiin, jossa hän asui seuraavat kahdeksan vuotta. Vuonna 1834 hänet nimitettiin uudelleen pääministeriksi ja hänen hallituksensa antoi nimellä estatuto real tunnetun uuden valtiosäännön. Hän joutui eroamaan jo seuraavana vuonna ja esiintyi sen jälkeen konservatiivisen Maltillisen puolueen (moderados) johtajana. Hän oli myöhemmin vielä uudelleen maanpaossa Pariisissa. Martínez de la Rosa oli myös Espanjan suurlähettiläänä Roomassa 1842–1843 ja Pariisissa 1847–1851 sekä Ramón María Narváezin hallituksen sisäministerinä 1844.[2]
Martínez de la Rosa oli Espanjan kuninkaallisen akatemian jäsen.[3] Viimeisinä vuosinaan hän oli sen johtaja[2].
Martínez de la Rosa julkaisi vuosien varrella useita runoelmia ja näytelmiä.[2] Hän kirjoitti Pariisissa näytelmän La conjuración de Venecia (”Venetsian salaliitto”), jonka ensi-ilta Madridissa vuonna 1834 merkitsi romanttisen draaman läpimurtoa Espanjan teatterimaailmassa.[1]
Lähteet
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
