Ferdinand I oli Aragonian kuninkaan Alfonso V:n tunnustama avioton poika.[1] Hänen äitinsä oli Gueraldona Carlino -niminen nainen.[2] Alfonso V:n valloitettua Napolin vuonna 1442 Ferdinand sai Napolin kruununperilliselle perinteisesti annetun Calabrian herttuan arvon.[1][3] Hänen opettajanaan toimi filosofi Lorenzo Valla.[4] Alfonso V määräsi Napolin kruunun periytymään Ferdinandille, ja tästä tuli kuningas isänsä kuoltua 27. kesäkuuta 1458.[1][3][4] Aragonian valtaistuimen ja Sisilian peri hänen setänsä Juhana II.[5] Oman sukulaisensa Napolin valtaistuimelle halunnut paaviCalixtus III kiisti Ferdinandin perimysoikeuden kruunuun mutta kuoli itse jo runsaan kuukauden kuluttua. Seuraava paavi Pius II asettui Ferdinandin puolelle.[4][3][6]
Ferdinand I:n valtakauden alussa kapinalliset paronit yrittivät palauttaa valtaan aiemman kuninkaan René Anjoulaisen,[1] jonka poika, Lothringenin herttua Juhana II saapui sotajoukkoineen Napoliin.[4] Ferdinand kärsi tappion Juhanan armeijalle Sarnon taistelussa vuonna 1460, mutta sai sitten avukseen palkkasoturipäällikkö Alessandro Sforzan sekä albanialaisen sotaherran Skanderbegin.[4][6] Ferdinand löi Juhanan ratkaisevassa Troian taistelussa vuonna 1462[3] ja kukisti kapinan kokonaan vuonna 1464. Paronit kapinoivat myöhemminkin, minkä lisäksi muut Italian valtiot ja Osmanien valtakunta havittelivat Napolin alueita.[1]
Vuonna 1478 Ferdinand I liittoutui paavi Sixtus IV:n kanssa FirenzenLorenzo de’ Mediciä vastaan, mutta suostui rauhansopimukseen Napoliin henkilökohtaisesti saapuneen Lorenzon kanssa.[4][6] René Anjoulaisen kuoltua vuonna 1480 Ranskan kuningas Ludvig XI julisti perineensä tämän oikeuden Napolin kruunuun.[5] Samana vuonna turkkilaiset valtasivat maihinnousulla Otranton satamakaupungin ja joukkosurmasivat sen asukkaita, mutta se vallattiin takaisin seuraavana vuonna Ferdinandin pojan Alfonson johdolla Napolin saatua taloudellista tukea Firenzeltä.[1][6][7] Ferdinand soti Firenzen liittolaisena Venetsiaa vastaan vuosien 1482–1484 Ferraran sodassa.[1]
Vuosina 1485–1487 Ferdinandia vastaan nousi jälleen uusi paronikapina, jonka tavoitteena oli nostaa tänen tilalleen joko Lothringenin herttua René II tai hänen oma poikansa Fredrik. Kapinallisia tuki paavi Innocentius VIII, joka kuitenkin solmi rauhan Ferdinandin kanssa vuonna 1486, minkä jälkeen Ferdinand kukisti kapinan.[1] Hän lupasi kapinajohtajille armahduksen mutta surmauttikin heidät säälittä.[4] Kun Ferdinand vuonna 1492 solmi Firenzen kanssa liiton Milanoa vastaan, Milanon herttua Ludovico Sforza kutsui avukseen Ranskan kuningas Kaarle VIII:n, joka myös väitti olevansa oikeutettu Napolin kruunuun.[5] Ferdinand kuoli tammikuussa 1494 Ranskan armeijan ollessa matkalla Italian halki kohti Napolia.[5][4]
Perhe
Ferdinandin puolisona oli vuodesta 1445 Taranton prinsessa Isabella Chiaromonte, jonka kanssa hänellä oli kuusi lasta. Jäätyään leskeksi Ferdinand nai vuonna 1477 serkkunsa Johannan, jonka isä oli Aragonian Juhana II.[2] Ferdinandin lyhytaikaiseksi seuraajaksi tuli hänen poikansa Alfonso II, joka joutui jo seuraavana vuonna pakenemaan lähestyvien ranskalaisjoukkojen tieltä. Myös Ferdinand I:n nuorempi poika Fredrik oli sittemmin Napolin kuninkaana.[5] Ferdinandin tyttäristä Beatrix kohosi Unkarin ja Böömin kuningattareksi naimalla ensin kuningas Matias Corvinuksen ja myöhemmin Vladislaus II:n,[8]Eleonoorasta tuli Ferraran herttuatar naituaan herttua Ercole I d’Esten[9] ja toisesta avioliitosta syntynyt Johanna oli lyhyen aikaa Napolin kuningattarena naituaan velipuolensa pojan Ferdinand II:n[10].
Luonne
Ferdinand I hallitsi Napolia häikäilemättömän renessanssiruhtinaan ottein,[5] ja hänet tunnettiin petollisena, armottomana ja kostonhimoisena juonittelijana. Hänen huhuttiin koonneen itselleen yksityisen kokoelman vangitsemiensa ja surmauttamiensa vihamiestensä palsamoituja ruumiita.[3] Toisaalta hän oli avokätinen taidemesenaatti.[4]
Lähteet
↑ abcdefghiFerdinand I(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 28.9.2023.
