Ferdinand II:n isoisä oli kuningas Ferdinand I.[2] Hänen vanhempansa olivat silloinen kruununprinssi, myöhempi kuningas Frans I ja Espanjan infanta Maria Isabella. Ferdinand II tuli hallitsijaksi isänsä kuoltua 8. marraskuuta 1830. Molempain Sisiliain kuningaskunnan sisäiset asiat olivat tuolloin kurjalla tolalla, joten Ferdinand II pyrki heti valtakautensa alussa parantamaan hallintoa, lakeja ja valtionvarojen tilaa. Liberaalit suhtautuivat häneen aluksi toiveikkaasti, sillä hän antoi poliittisille vangeille yleisen armahduksen ja palautti virkoihinsa upseereita, joita oli erotettu tasavaltalaisiksi epäiltyinä. Vähitellen Ferdinand II kuitenkin omaksui yhä autoritaarisemman politiikan ja alkoi käyttää armeijaa, poliisia, urkkijoita ja sensuuria poliittisen liberalismin tukahduttamiseen. Hän joutui tukahduttamaan useita kapinoita, joista kuuluisin oli niin sanottujen Bandieran veljesten johtama kapina vuonna 1844.[1][2]
Ferdinandin ensimmäinen puoliso Maria Kristiina.Toinen puoliso Maria Teresia.
Avioliitot ja lapset
Ferdinand II nai vuonna 1832 Sardinian ja Savoijin prinsessan Maria Kristiinan, jonka isä oli kuningas Viktor Emmanuel I. Heille syntyi yksi poika, kruununprinssi ja tuleva kuningas Frans II. Kuningatar Maria kuoli vuonna 1836 poikansa synnytykseen.[3][2]
Vuonna 1837 Ferdinand II avioitui toisen kerran Itävallan arkkiherttuatar Maria Teresian kanssa, joka oli arkkiherttua Kaarlen tytär.[2] He saivat kaksitoista lasta, joista seitsemän eli aikuisiksi:[4]
Luigi (1838–1886), Tranin kreivi
Alberto (1839–1844), Castrogiovannin kreivi
Alfonso (1841–1934), Casertan kreivi
Maria Annunziata (1843–1871), puoliso Itävallan arkkiherttua Kaarle Ludvig
Maria Immacolata Clementina (1844–1899), puoliso Itävallan arkkiherttua Kaarle Salvator
Gaetano (1846–1871), Girgentin kreivi, puoliso Espanjan prinsessa Isabel
Giuseppe (1848–1851), Luceran kreivi
Maria Pia (1849–1882), puoliso Parman ja Piacenzan herttua Roberto I
Vincenzo (1851–1854), Melazzon kreivi
Pasquale (1852–1904), Barin kreivi
Maria Luisa (1855–1874)
Gennaro (1857–1867), Caltagironen kreivi
Vuoden 1848 vallankumous
SisilianPalermossa puhkesi 12. tammikuuta 1848 menestyksekäs vallankumous, joka sai myös Napolin liberaalit astumaan esiin vaatimustensa kanssa. Ferdinand II katsoi olevansa pakotettu myöntämään 29. tammikuuta valtakunnalleen perustuslain, joka perustui Ranskanvuoden 1830 peruskirjaan.[1][2] Kuningas joutui nimittämään samalla liberaalin hallituksen.[5] Hän joutui Napolin liberaalien painostuksesta muuttaman perustuslakia myöhemmin vielä demokraattisempaan suuntaan sekä hyväksymään huhtikuussa 1848 joukkojen lähettämisen Pohjois-Italiaan sotimaan Itävaltaa vastaan Italian yhdistymisen puolesta. Sisilian saaren parlamentti julisti 13. huhtikuuta Bourbonien vallan päättyneen Sisiliassa.[2]
Kun Ferdinand II vastusti Napolissa huhtikuussa valitun parlamentin julistamista perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi, Carlo Troyan liberaalihallitus erosi. Kuninkaan vallankaappausta pelänneet radikaalit ja kansalliskaartilaiset ryhtyivät pystyttämään pääkaupungin kaduille barrikadeja.[5] Ferdinand määräsi tulittamaan kaupunkia sitä ympäröineistä linnakkeista ja otti sen takaisin haltuunsa 15. toukokuuta uskollisina pysyneiden sotajoukkojen, sveitsiläisrykmenttien ja katuköyhälistön (lazzaroni) avulla. Murskattuaan kaiken vastarinnan Ferdinand palautti valtansa seuraavan kolmen päivän aikana syrjäyttämällä perustuslain, hajottamalla parlamentin, nimittämällä konservatiivisemman hallituksen ja kutsumalla Itävaltaa vastaan lähetetyt joukot takaisin.[5][2][1]
Kesäkuussa 1848 järjestetyissä vaaleissa valittiin uusi parlamentti, joka ei kuitenkaan saanut koskaan todellista valtaa. Kuninkaan vastaista vastarintaa esiintyi mantereella tämän jälkeen vain Calabriassa, mutta se nujerrettiin heinäkuussa 1848. Syyskuussa Ferdinand II lähetti 20 000 miehen armeijan valtaamaan Sisiliaa. Messinan valtauksen yhteydessä kaupunkia pommitettiin ankarasti tykkitulella, jopa vastarinnan päättymisen jälkeenkin, minkä ansiosta Ferdinand sai lempinimen ”kuningas pommi” (Bomba). Englannin ja Ranskan väliintulo pakotti Ferdinandin tekemään lokakuussa 1848 aselevon Sisilian kapinallisten kanssa, mutta maaliskuussa 1849 hän jatkoi saaren valtausta ja lakkautti kokonaan Napolin parlamentin.[5] Palattuaan yksinvaltaiseen hallintoonsa Ferdinand II rankaisi ankarasti vallankumouksiin osallistuneita kansalaisia tavalla, joka tuomittiin monissa Euroopan maissa.[1][2] Hän ei kuitenkaan antanut ulkomaisen mielipiteen vaikuttaa maansa sisäisiin asioihin. Vuonna 1850 Ferdinandin valtakunnassa arvioitiin olevan noin 20 000 poliittista vankia.[2]
Ferdinand tarjosi vuosina 1848–1850 Gaetan linnoituksesta turvapaikan paaviPius IX:lle, joka oli joutunut pakenemaan Roomasta. Ferdinand lähetti myös joukkojaan paavin pyynnöstä kukistamaan Rooman tasavaltaa vuonna 1849.[6]
Viimeiset vuodet
Ferdinand II vuonna 1859.
Kun Ferdinandia vastaan oli joulukuussa 1856 tehty murhayritys, hän julisti Napolin piiritystilaan ja vetäytyi Casertaan, jossa vietti viimeiset vuotensa.[2] Hän eristäytyi aiempaa voimakkaammin kansalaisistaan pelätessään uusia henkeensä kohdistuvia salaliittoja. Ferdinand II kuoli vain 49-vuotiaana. Italian yhdistyminen johti koko Molempain Sisiliain kuningaskunnan romahtamiseen seuraavana vuonna.[1]
Lähteet
↑ abcdefFerdinand II(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 7.6.2014.
.svg){kind=small}
