Erkki Junkkarinen syntyi Suonenjoella 22. huhtikuuta 1929[1] ja vietti ensimmäiset vuotensa Iisveden sahataajamassa sijainneessa pienessä mökissä, jonka naapurissa asui sanoittaja ja säveltäjä Lauri Jauhiainen.[6] Junkkarinen muutti 14-vuotiaana perheensä mukana Lappeenrantaan. Siellä hän alkoi päivätyön ohessa esiintyä paikallisen Symphony-orkesterin solistina vuonna 1947.[1]
Junkkarinen osallistui ensimmäiseen laulukilpailuunsa Helsingissä vuonna 1948. Kisan päätuomari Eero Väre kehotti häntä ottamaan yhteyttä Fazer-levy-yhtiön tuotantopäällikkö Toivo Kärkeen koelaulua ja levyttämistä varten. Kärki vakuuttuikin Junkkarisen kyvyistä. Ensimmäinen levytys ilmestyi kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin, ja sitä ennen vuonna 1950 hän oli voittanut Helsingin työväentalolla järjestetyt Suomen ensimmäiset kupletti- ja iskelmälaulajien kuninkuuskilpailut.[1][4][7]
Levytysuran alkuvaiheet
Junkkarinen nousi suosioon vuonna 1950 heti ensilevytyksellään, venäläissävelmällä ”Yksinäinen harmonikka”. Sen jälkeen Toivo Kärki kirjoitti hänelle lukuisia iskelmiä muutaman vuoden ajan, ensimmäisinä "Harhakuva", "Soita hiljaa kitarain" ja "Tuija, tehtaan tyttö" [8] . Kärjen-Reino Helismaan valssi ”Imatran Inkeri” oli syksyllä 1951 Suomen kolmanneksi myydyin levy. Samaan aikaan ensilevytyksen kanssa hän aloitti laajat kiertueet Helismaan, Esa Pakarisen ja Per-Erik Förarsin kanssa. Vuoden 1954 jälkeen Junkkarisen suosio alkoi hiipua ja levytykset harvenivat loppuakseen kokonaan moneksi vuodeksi, ja myös hänen yhteistyönsä Toivo Kärjen kanssa päättyi.[1][4] Junkkarinen muutti vuonna 1957 Helsinkiin, jossa hän ryhtyi työskentelemään tukkukaupassa. Työn ohessa hän esiintyi satunnaisesti, kunnes pääsi esiintymään vakituisesti tanssiravintola Mikadoon, jossa hän esiintyi lähes joka ilta. Päivätyö tukussa kuitenkin jatkui.[1]
Junkkarinen levytti 1960-luvulla vain seitsemän omaa levytystä, joukossa oli Eugen Malmsténin vuosikymmeniä aikaisemmin levyttämä ”Ruusut hopeamaljassa”, joka Junkkarisen versiona menestyi kuitenkin heikosti.[4] Kiinnitys Mikadossa päättyi vuonna 1968, minkä jälkeen Junkkarinen oli lähtenyt keikkakiertueelle ja huomannut suosionsa elpyneen etenkin Pohjanmaalla. Hän vaihtoi levy-yhtiötä ja levytti marraskuussa 1970 Pauli Granfeltin yhtyeen solistina ensimmäisen albuminsa Vanhaan hyvään aikaan, jonka julkaisi Blue Master.[1]
Erkki Junkkarisen 25-vuotistaiteilijajuhla järjestettiin PSO:n ja MTV:n avustuksella Helsingin Kulttuuritalolla keväällä 1974. Saman vuoden lopulla Junkkarisen vaimo kuoli yllättäen kotiinsa Junkkarisen itse ollessa keikkamatkalla.[1]
Suursuosio
Junkkarinen levytti vuonna 1975 kappaleen ”Ruusut hopeamaljassa” uudestaan nimellä ”Ruusuja hopeamaljassa”. Samannimisestä albumista hän sai Suomen ensimmäisen platinalevyn ja nousi siten poikkeuksellisen suureen suosioon.[4] Myös muut Junkkarisen 1970-luvulla julkaisemat levyt menestyivät hyvin; hän saavutti kaikkiaan 11 kultalevyä.[9] Suurimman suosion aikaan vuosina 1976–1977 Junkkarinen keikkaili puolen vuoden aikana jokaisena päivänä eri puolilla Suomea ehtimättä käydä kotonaan kolmeen kuukauteen.[4]
Suosion ja suurten esiintymispalkkioiden myötä Junkkarinen rakennutti tiilitalon Riihimäelle.[1] Sinne hän muutti vaimonsa kanssa Helsingin Pakilasta juhannuksen alla 1977.[10]
Viimeiset ajat
Tultaessa 1980-luvulle Junkkarisen suosio ja kysyntä alkoivat laantua nopeasti ja esiintymispalkkiot pienenivät. Myös levytyksiä ilmestyi aiempaa harvemmin: esimerkiksi vuonna 1982 häneltä ilmestyi vain yksi vähälle huomiolle jäänyt uusi julkaisu, ja muut olivat uusintajulkaisuja. Junkkarinen kuitenkin jatkoi esiintymistä 2000-luvulle asti.[1]
Eläkevuosinaan hän asettui asumaan Hämeenlinnaan.[4] Erkki Junkkarinen kuoli sairauskohtaukseen kotonaan 9. huhtikuuta 2008. Junkkarisen löysi kuolleena kotoaan omasta nojatuolistaan hänen vaimonsa. Paikalle saapuneet ensihoitajat totesivat Junkkarisen kuolleeksi tuloksettoman elvytyksen jälkeen.[11] Hänet on haudattu Vuorentaan hautausmaalle Hämeenlinnaan (osasto 20, rivi 1, paikka 44).
Taiteilijakuva
Junkkarinen oli taitava viheltäjä ja tästä taidostaan hänelle annettiin tunnettu lempinimi 'Pakilan satakieli'. Junkkarisen vihellys on kuultavissa muun muassa Olavi Virran levytyksessä ”Sydänsuruja” vuodelta 1960. Valtion taiteilijaeläke hänelle myönnettiin vuonna 1990.
Vuonna 1982 ilmestyneessä muistelmakirjassaan Toivo Kärki arvioi yhteistyötään Junkkarisen kanssa 1950-luvun alkuvuosina: ”Erkki Junkkarinen kiersi myös orkesterini kanssa ja levytti sävellyksiäni, hän oli yleensä kaikkein nopeimpia laulajia oppimaan. Jos tuli ohjelmistoon uusi kappale, soitin sen kaksi kertaa ja Eki osasi sen.” Kärjen mukaan Junkkarinen ei tuntenut nuotteja lainkaan. Junkkarinen puolestaan sanoi eräässä haastattelussa 2000-luvulla, että juuri Kärki opetti hänet laulamaan levylle, ja että hänen oma suuri esikuvansa oli Henry Theel.[12][13]Veikko Tuomi puolestaan kuvaili 1970-lukua Tapio Niemen kirjoittamassa elämäkerrassa: ”Eki peittosi meidät kaikki, hänen menestyksessään ei muilla ollut nokan koputtamista. Mutta me saamme kiittää Ekiä siitä, että hänen suosionsa veti vielä kerran mukaansa meidät muutkin. Tehtiin keikkoja ja tehtiin levyjä.”[14]
Junkkarista säesti erittäin usein Erkki Frimanin yhtye. Junkkarinen myös levytti useita Frimanin säveltämiä kappaleita. Menestyksekkäimmät 1970-luvun levynsä Junkkarinen teki PSO-levymerkille Pauli Granfeltin yhtyeen kanssa.
Erkki Junkkarisen tunnetuimpia iskelmiä ovat edellä mainittujen lisäksi muun muassa (1950-luvulta) ”Kun yö on valoton” sekä (1970-luvulta) ”Pieni hetki”, ”Vesivehmaan jenkka”, ”Kappale kauneinta Suomea” ja ”Sinun kanssasi tähtisilmä”. ”Lappeenrantaan”-humpasta muodostui vuodesta 1977 lähtien järjestettyjen Lappeenrannan humppafestivaalien tunnussävel. Junkkarinen teki 1970-luvulla myös uudet levytykset aiemmista menestyskappaleistaan ”Yksinäinen harmonikka”, ”Hopeahääpäivänä” ja ”Valssi menneiltä ajoilta”. Vuonna 1989 hän tallensi levylle oman versionsa Vladimir Vysotskin ”Ystävän laulusta”. Kaikkiaan Junkkarinen levytti liki 350 kappaletta lähes puolen vuosisadan aikana, Toivo Kärjen originaaleja 25. Junkkarinen oli pitkään pisimmän aktiivisen uran tehnyt suomalainen mieslaulaja, kunnes Eino Grön ohitti hänet.[13]
↑ abcdefgh Latva, Tony – Tuunainen, Petri: Iskelmän tähtitaivas: 500 suomalaista viihdetaiteilijaa, s. 149–150. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27817-3.
↑Tapio Niemi: Veikko Tuomen tarina, s. 270. Tampere: Pilot-kustannus, 2008.
Kirjallisuutta
Jauhiainen, Lauri: Ruusuja hopeamaljassa: Erkki Junkkarisen elämäntarina. Musiikki Fazer 1977.
Aiheesta muualla
Kallioniemi, Kari: Junkkarinen, Erkki (1929–2008).Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.4.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
