Emilio De Bono (19. maaliskuuta 1866 Cassano d’Adda – 11. tammikuuta 1944 Verona)^[1] oli italialainen marsalkka ja fasistien tukija.

De Bono liittyi Italian armeijaan vuonna 1884 vänrikkinä. Italian–Turkin sodan aikana vuonna 1911 hän toimi yleisesikunnassa ja ensimmäisessä maailmansodassa hän sai mainetta johtamalla hyökkäyksiä itävaltalaisia vastaan Goriziassa 1916 ja Grappassa 1918. Hän jätti palveluksen 1920 kenraalimajurin arvoisena. Sen jälkeen De Bono auttoi Kansallisen fasistipuolueen järjestämisessä ja osallistui vuoden 1922 Rooman marssiin, jonka seurauksena Benito Mussolini nousi Italian johtoon.^[1] Vuonna 1924 De Bonoa syytettiin osallisuudesta sosialistipoliitikko Giacomo Matteottin murhaan, mutta hänet vapautettiin.

Fasistien noustua valtaan De Bono toimi aluksi Italian poliisiylipäällikkönä ja miliisin komentajana, kunnes hänet nimitettiin Tripolitanian kuvernööriksi. Italian hyökätessä Etiopiaan vuonna 1935 De Bono nimettiin sodan ylipäälliköksi, mutta hänet korvattiin pian pätevämmäksi havaitulla Pietro Badogliolla. Tästä huolimatta De Bono ylennettiin Italian marsalkaksi.^[1] Syrjäyttämisensä jälkeen hänet siirrettiin merentakaisten joukkojen tarkastajaksi. Hän vastusti Italian osallistumista toiseen maailmansotaan.

De Bono nimitettiin ministeriksi vuonna 1942. Fasistien suuren neuvoston kuuluisassa kokouksessa 24.–25. heinäkuuta 1943 hän äänesti enemmistön mukana Mussolinin erottamisen puolesta. Palattuaan vielä tilapäisesti valtaan Pohjois-Italiassa (ks. Italian sosiaalinen tasavalta) Mussolini pidätytti De Bonon, joka tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan ja teloitettiin ampumalla.^[1] Samassa yhteydessä teloitettiin myös muita Mussolinin syrjäyttämiseen osallistuneita, muun muassa Galeazzo Ciano.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Emilio De Bono Wikimedia Commonsissa