Denisovanihminen on sukupuuttoon kuollut ihmislaji tai alalaji, joka eli Aasiassa. Denisovanihminen erkaantui heidelberginihmisestä noin 400 000 vuotta sitten ja ehti elää nykyihmisen kanssa samaan aikaan. Se oli läheistä sukua neandertalinihmiselle, mutta risteytyi myös nykyihmisen kanssa. Denisovanihmisen jäännöksiä oli vuoteen 2022 mennessä löydetty vain siperialaisesta Denisovan luolasta, Tiibetistä ja Laosista.
Denisovan luola, josta ensimmäiset denisovanihmisen jäänteet löydettiin.
Denisovanihmisen löysivät vuonna 2008 venäläiset arkeologit Denisovan luolastaAltailla Etelä-Siperiassa. Luola on nimetty siinä 1700-luvulla eläneen Denis-nimisen erakon mukaan. Anatoli Derevienkon johtama ryhmä kaivoi esiin lapsen pikkusormen luun luolan sekaisesta maakerroksesta, jonka sisältämät esineet olivat noin 30 000–50 000 vuotta vanhoja. Derevienko arveli luun kuuluneen luultavimmin nykyihmiselle mutta lähetti osan siitä tarkistettavaksi Svante Pääbolle Saksaan.[1] Luolasta löytyi myös kaksi hyvin suurikokoista poskihammasta, jotka viittasivat siihen, että denisovanihminen söi paljon kypsentämättömiä, sitkeitä kasveja.[2] Jäänteiden löytyminen julkistettiin maaliskuussa 2010.[3]
Pääbon ryhmä eristi Johannes Krausen johdolla luusta mitokondrio-DNA:ta, jonka sekvenssin tyyppi oli tuntematonta ja erosi selvästi nykyihmisten ja neandertalilaisen vastaavasta. Mutaatioiden perusteella luu kuului tuntemattoman arkaaisen ihmisryhmän jäsenelle, jonka linja erkaantui nykyihmisen linjasta noin 1 000 000–800 000 vuotta sitten.[1]
Svante Pääbo ryhmineen julkaisi elokuussa 2012 yhden yksilön näytteen perusteella avaamansa denisovanihmisen perimän. Ulkonäöltään ainakin tutkittu yksilö oli tummaihoinen, ruskeahiuksinen ja -silmäinen ja muistutti neandertalinihmistä.[4] Koko perimän tutkimus paljasti mitokondrio-DNA:n tutkimuksesta poiketen, että löytö olikin läheisempää sukua neandertalilaiselle kuin nykyihmiselle. Tutkijat arvioivat lopulta, että tämä uusi väestö erkaantui neandertalinihmisestä noin 470 000–380 000 vuotta sitten.[5]
Tutkijat antoivat löydölle nimeksi löytöpaikan mukaan ”denisovanihminen”. Myös nimi Homo altaiensis sai kannatusta, ja se onkin nykyään käytössä Novosibirskin museossa. Geneetikot välttivät lajinimen antamista, koska denisovanihmisen serkun neandertalinihmisenkin asema omana lajinaan on kyseenalainen. Denisovanihminen sitä paitsi pystyi risteytymään nykyihmisen kanssa.[6]
Ensimmäinen alkuperäisen löytöpaikan ulkopuolinen varmistettu denisovalaislöytö tehtiin Tiibetissä, kun denisovanihmisen DNA:ta tunnistettiin vuonna 2020 Baishiyan karstiluolasta yli kolmen kilometrin korkeudesta vuosikymmeniä aikaisemmin löydetyistä luista. DNA ajoitettiin vuosille 100 000–60 000 eaa. Luolasta löydetty leukaluu oli yhdistetty denisovanihmiseen epävarmemmin jo vuosia aikaisemmin aminohappojen perusteella. Se on yli 160 000 vuotta vanha.[7]
Toukokuussa 2022 julkistettiin neljä vuotta aiemmin Laosista löytynyt oletetusti denisovalaistytön poskihammas, joka on ajoitettu 131 000–164 000 vuoden taakse.[8]
Näytteitä
Denisova 3, sormiluu.
Denisova 4, poskihammas.
Tiibetistä löydetty leukaluu.
Denisova 11 eli ”Denny”, denisovalaisen ja neandertalilaisen risteytys, raajan luu.
Laosista löytynyt poskihammas.
Kehitys ja lähisukulaiset
Denisovanihmisen oletettu levittäytyminen merkittynä vihreillä nuolilla, sekä sijoittuminen ihmislajien sukupuuhun. Alkuperäinen löytöpaikka Denisovan luola kartan yläosassa.
Denisovanihminen kehittyi luultavasti Siperiassa heidelberginihmisestä. Sen serkku neandertalinihminen kehittyi Euroopassa ja Lähi-idässä, ja etäisempi sukulainen nykyihminen Afrikassa.[9] Tutkijat arvioivat, että denisovanihminen erkaantui neandertalinihmisestä noin 470 000–380 000 vuotta sitten.[5]
Myös Espanjan Sierra de Atapuerca -vuoriston luolan 400 000 vuotta vanhoista luista on löydetty denisovanihmisen kaltaista mitokondrio-DNA:ta. Tämä voi johtua siitä, että varhaisespanjalaiset ja denisovanihmiset periytyivät suoraan samoista esivanhemmista, tai siitä, että denisovanihmisten kaltaiset geenit tulivat Espanjaan idästä tulleiden ihmisten mukana.[10]
Risteytyminen muiden ihmisten kanssa
Kun denisovanihmisen koko perimä oli tutkittu, havaittiin, että se oli geneettisesti hiukan läheisempi uusiguinealaisten kanssa kuin yhdenkään manner-Euroopan väestön kanssa. Tämä oli yllättävää, sillä Denisovan luolan ja Uuden-Guinean saaren etäisyys on 9 000 kilometriä ja alueet ovat ilmastollisesti täysin erilaiset. Uusiguinealaisten esivanhemmista noin 3–6 prosenttia liittyy denisovanihmiseen. Tutkijat päättelivät uusiguinealaisten DNA:n osien pituuksien perusteella, että uusiguinealaisten esivanhemmat risteytyivät denisovanihmisten kanssa 59 000–44 000 vuotta sitten, mutta tarkkaa paikkaa ei tiedetä.[11] Uusiguinealaisten kanssa risteytyneet denisovanihmiset eivät olleet läheistä sukua Siperian denisovanihmisille. Heidän linjansa erosivat toisistaan 400 000–280 000 vuotta sitten, mikä olisi antanut kummallekin linjalle aikaa sopeutua erilaisiin ilmasto-olosuhteisiin.[12]
Denisovanihmisten vaikutus oli suuri myös muiden niin sanotun Wallacen linjan itäpuolella asuneiden väestöjen perimässä, kuten australialaisten. Myös manner-Aasian väestöissä on pieni osa denisovanihmiseltä saatuja geenejä, kun taas Lähi-idän, Euroopan ja Afrikan väestöissä vaikutusta ei ole.[11]
Tutkijat ovat myös löytäneet todisteita siitä, että Tiibetin väestön poikkeuksellinen kyky toimia korkealla, ohuessa ilmassa on periytynyt denisovanihmisiltä. Korkeassa ilmanalassa elävien tiibetiläisten tietyt hemoglobiinin tuotantoa säätelevät geenit eroavat muista nykyihmisistä, mutta löytyvät denisovanihmisen perimästä.[13]
Denisovanihmisen tiedettiin muinaisten ja nykyihmisten geneettisen muuntelun perusteella risteytyneen myös neandertalinihmisen kanssa. Vuonna 2018 tästä löydettiin suora näyte, kun havaittiin, että yksi Denisovan luolasta löydetty luu kuului ensimmäisen sukupolven hybridille, 90 000 vuotta sitten eläneelle tytölle, jonka äiti oli neandertalilainen ja isä denisovalainen.[14]
Lähteet
Reich, David: Keitä olemme ja miten päädyimme tähän: muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Terra Cognita, 2018. ISBN 978-952-5697-92-6
