Desideria
Kuningatar Desideria, Fredrik Westin 1830
Ruotsin ja Norjan kuningatar
Virkakausi	5. helmikuuta 1818 – 8. maaliskuuta 1844
Kruunajaiset	21. elokuuta 1829
Syntynyt	Eugénie Bernardine Désirée Clary 8. marraskuuta 1777 Marseille, Ranska
Kuollut	17. joulukuuta 1860 (83 vuotta) Tukholma, Ruotsi
Hautapaikka	Riddarholmin kirkko
Puoliso	Kaarle XIV Juhana
Lapset	Oskar I
Isä	François Clary
Uskonto	roomalaiskatolilainen
Nimikirjoitus

Bernardine Eugénie Désirée Clary eli Desideria (8. marraskuuta 1777 Marseille, Ranskan kuningaskunta – 17. joulukuuta 1860 Tukholma, Ruotsi), Pontecorvon ruhtinatar vuodesta 1806, oli Ruotsin ja Norjan kuningatar, Ruotsi-Norjan kuninkaan Kaarle XIV Juhanan puoliso ja Oskar I:n äiti.^[1][2]

Désirée oli kihloissa vuorollaan sekä Joseph Bonaparten että tämän veljen Napoleon Bonaparten kanssa vuosina 1794–1796. Joseph nai kuitenkin hänen sisarensa Julie Claryn vuonna 1794. Désirée Clary nai 17. elokuuta 1798 Napoleonin marsalkan Jean-Baptiste Bernadotten, joka kruunattiin vuonna 1818 Ruotsin kuninkaaksi. Heidän vuonna 1799 syntynyt poikansa Joseph François Oscar Bernadotte oli Ruotsin ja Norjan kuningas vuosina 1844–1859. Desideria ei sopeutunut helposti ruotsalaiseen ilmastoon ja tapoihin, vaan eli vuodesta 1811 lähtien vuoteen 1823 asti Pariisissa erillään perheestään.^[2]

Désirée Clary, jota perheessä kutsuttiin nimellä Eugénie, syntyi Marseillessa vauraaseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat irlantilaistaustainen François Clary (1725–1794), merkittävä silkinvalmistaja, joka kävi kauppaa siirtomaatavaroilla kuten kahvilla ja tämän toinen vaimo, armeijan kapteenin tytär Françoise Rose Somis (1737–1815), joka oli myös syntyisin Marseillesta. Désiréellä oli läheinen side kahdeksaan sisarukseensa koko elämänsä ajan. Hänen vanhempi sisarensa Julie Clary (1771–1845) meni naimisiin vuonna 1794 Joseph Bonaparten kanssa ja hänestä tuli Napolin ja Espanjan kuningatar, hänen veljelleen Nicholas Joseph Clarylle myönnettiin Claryn kreivin arvonimi.^[2]

Desiree sai yhteiskuntaluokkansa tytölle tyypillisen koulutuksen luostarissa. Vallankumous vuonna 1789 johti kuitenkin luostarien sulkemiseen, mikä keskeytti hänen koulutuksensa 11-vuotiaana. Myöhemmin hänen vanhempansa saivat hänet kotiopetukseen, vaikka jotkut historioitsijat ovat pitäneet hänen koulutustaan ​​puutteellisena. Tästä huolimatta Desiree oli erittäin omistautunut perheelleen koko elämänsä ajan.^[3]

Vuonna 1794 tragedia iski Désiréen perheeseen hänen isänsä kuoltua. Pian tämän jälkeen havaittiin, että hän oli vallankumousta edeltävinä vuosina pyytänyt aateloimista, pyyntö oli hylätty. Tämän vuoksi Désiréen veli Etienne, joka on nyt perheen pää ja hänen huoltajansa pidätettiin. Etiennen vaimo Suzanne Albitte meni Désiréen kanssa puhumaan miehensä puolestaan ​​ja vapauttamaan tämän. Désirée oli prosessin aikana nukahtanut odotustilaan, josta hänet tapasi Joseph Bonaparte, joka vei hänet herrasmiesmäisesti takaisin kotiin. Joseph oli samana vuonna kihloissa ja naimisissa vanhemman sisaren Julien kanssa; Napoleon kihlautui Désiréen kanssa 21. huhtikuuta 1795. Vuosina 1795–1797 Désirée Clary asui äitinsä kanssa Genovassa, missä hänen lankonsa Joseph oli diplomaattisissa tehtävissä, mukana seurasi myös Bonaparten perhe. Vuonna 1795 Napoleon tapasi Joséphine de Beauharnais'n ja purki kihlauksen Désiréen kanssa 6. syyskuuta 1795. Hän meni naimisiin Joséphinen kanssa vuonna 1796.^[3]

Vuonna 1797 Désirée Clary muutti asumaan Roomaan sisarensa Julien ja lankonsa Josephin kanssa, joka oli Ranskan suurlähettiläs Kirkkovaltiossa. Hänen suhteensa Julieen säilyi läheisenä. Hän oli lyhyen aikaa kihloissa kenraali Mathurin-Léonard Duphotin kanssa. Kihlauksen on oletettu olleen Napoleonin idea korvata toteutumaton avioliitto ja Duphotia houkuttelivat hänen myötäjäisensä ja Désiréen asema Napoleonin kälynä. Hän suostui kihlaukseen, vaikka Duphotilla oli pitkäaikainen suhde ja poika toisen naisen kanssa. Heidän avioliittonsa aattona 30. joulukuuta 1797, Duphot kuoli Ranskanvastaisessa mellakassa heidän asuinpaikkansa Palazzo Corsinin ulkopuolella Roomassa. Myöhempinä vuosinaan Clary kiisti jyrkästi, että hänen kihlauksensa Duphotin kanssa olisi koskaan tapahtunut. ^[3]

Palattuaan Ranskaan Clary asui Julien ja Josephin kanssa Pariisissa. Pariisissa hän asui Bonaparten perhepiirissä, joka asettui hänen puolelleen Joséphine de Bauharnais'ta vastaan ​​sen jälkeen, kun Napoleon oli purkanut heidän kihlauksensa. Hän itse ei myöskään pitänyt Joséphinesta, hänen on siteerattu kutsuneen tätä "ikääntyneeksi kurtisaaniksi", jolla oli ansaitusti huono maine, mutta hänen ei uskota osoittaneen mitään vihamielisyyttä Joséphinea kohtaan, kuten muut Bonaparten perheen jäsenet. Kenraali Jean-Andoche Junot kosi häntä, mutta hän vastasi kieltävästi, koska kosinta esitettiin kenraali Auguste de Marmontin välittämänä. Désirée Clary kihlautui arvostetun kenraalin ja poliitikon Jean Baptiste Jules Bernadotten kanssa. Heidän liittonsa vahvistettiin siviilivihkimyksellä Sceaux'ssa 17. elokuuta 1798, avioliittosopimuksessa Désiréelle taattiin taloudellinen riippumattomuus. Heidän ainoa lapsensa Joseph François Oscar syntyi 4. heinäkuuta 1799.^[3]

Hänen puolisonsa oli Napoleonin johtaman Ranskan armeijan johtava kenraali ja yleensä poissa Pariisista. Jean-Baptiste Bernadotte mielestä Désiréen tuli käyttäytyä kuten yläluokan nainen ja pyysi tätä ottamaan tanssi- ja etikettitunteja ohjaaja Montelilta. Bernadottella oli hyvä suhde Bonaparten keisarilliseen perheeseen. Aviopuolisonsa pyynnöstä hänen ei tarvinnut ruveta hovinaiseksi, eikä osallistua hovielämään. Désirée asui Bonaparten ja Claryn perhepiirissä ja osallistui myös yläluokan seurapiirielämään nauttimalla musiikista, teatterista ja tanssista sekä vietti kesänsä kylpylöissä tai maalaishuviloissaan La Grangessa ja Auteuilissa. Hänellä on voinut olla romanttinen suhde korsikalaiseen Ange Chiappeen, joka toimi usein hänen seuralaisenaan.^[3]

Elokuussa 1810 Jean-Baptiste Bernadotte valittiin Ruotsin valtaistuimen kruununperijäksi ja hän kruununprinsessaksi virallisella nimellä Desideria. Hän luuli alun perin tämän olevan samanlainen kuin Pontecorvon prinssin asema, eikä odottanut hänen täytyisi vierailla Ruotsissa enemmän kuin hänen oli ollut pakko vierailla Pontecorvossa: "Ajattelin, että se oli niin kuin Ponte Corvon kohdalla, paikka, josta saisimme tittelin." ^[3]

Hän myönsi myöhemmin, ettei hän ollut koskaan välittänyt mistään muusta maasta kuin Ranskasta eikä tiennyt mitään ulkomaista eikä välittänyt niistä, ja että hän oli epätoivoinen kun hänelle kerrottiin, että tällä kertaa, hänen odotettiin lähtevän Pariisista. Desideria viivytteli lähtöään eikä lähtenyt puolisonsa kanssa. Hän oli iloinen asemasta, jonka hän oli saanut hovissa kruununprinsessaksi korottamisensa jälkeen (hänet oli kutsuttu hovitapahtumiin joka viikko), ja hän pelkäsi tarinoita joita hänen lähtöhaluttomat palvelijansa kertoivat, että Ruotsi oli maa lähellä pohjoisnapaa, joka on täynnä jääkarhuja. Lopulta hän lähti Pariisista ja matkusti Hampurin ja Kronborgin kautta Tanskaan, ja sitten Juutinrauman yli Helsingborgiin.^[3]

Désirée saapui 33-vuotiaana 11-vuotiaan poikansa Oscarin kanssa Helsingborgiin 22. joulukuuta 1810. Häntä olivat vastassa virallinen kamarirouva, kreivitär Caroline Lewenhaupt ja hovineito Mariana Koskull. Muutamaa viikkoa myöhemmin, 6. tammikuuta 1811, hänet esiteltiin virallisesti Ruotsin hovissa Tukholman kuninkaanlinnassa. Ruotsin ilmasto osoittautui kuitenkin hänelle haastavaksi, varsinkin lumi, jota hän inhosi niin paljon, että se sai hänet kyyneliin. Alkuvaikeuksista ​​huolimatta hän sopeutui uuteen rooliinsa Ruotsin hallitsijan puolisona ja kääntyi jopa luterilaisuuteen. Kustaa III:n aikaisen vuonna 1781 säädetyn Toleransediktetin mukaisesti hänen kääntymistään ei vaadittu, ja hänen käyttöönsä järjestettiin katolinen kappeli.^[3]

Désirée kuitenkin kamppaili hovietiketin vaatimusten kanssa, koska hän ei kyennyt osallistumaan edustustehtäviin, joita häneltä odotettiin kruununprinsessana. Hänen ranskalainen lähipiirinsä, erityisesti Elise la Flotte, lisäsivät hänen tyytymättömyyttään ja tekivät hänestä epäsuositun rohkaisemalla häntä valittamaan. Suhde kuningatar Charlottaan oli kireä, vaikka hän saikin osakseen ystävällisyyttä leskikuningatar Sofia Magdalenalta.^[3] Lopulta Désiréen tyytymättömyys johti siihen, että hän lähti Ruotsista kesällä 1811 ja otti itselleen Gotlannin kreivittären arvonimen. Palattuaan Pariisiin hän ilmaisi halveksuntansa Ruotsia kohtaan väittäen, että sen aatelisto oli kylmä kuin jää. Sillä välin hänen aviomiehensä otti rakastajattareksen puolisonsa hovinaisen Mariana Koskullin, mikä rasitti heidän suhdettaan entisestään.^[3]

Palattuaan Pariisiin Gotlannin kreivittären salanimellä, Désirée eli tuntemattomana, mutta hänen taloaan rue d'Anjoulla tarkkaili salainen poliisi, ja he lukivat hänen kirjeensä. Hän tapasi pääasiassa tiettyä ystävä- ja perhepiiriä ja järjesti vastaanottoja, joihin osallistuivat vaikutusvaltaiset henkilöt, kuten Talleyrand ja poliisiministeri Joseph Fouché. Vastahakoisuudestaan ​​huolimatta hän joutui vuonna 1812 sotkeutumaan poliittisiin asioihin toimiessaan välittäjänä Napoleonin ja puolisonsa välillä neuvotteluissa Bassanon herttuan kanssa.^[3]

Poliittisten olojen muuttuessa Désirée huomasi olevansa osallisena monimutkaisissa liittoutumissa. Hän pysyi yhteydessä Ranskan Ludvig XVIII:een ja kannatti armahdusta maanpaossa olevalle sisarelleen Julielle. Suunnitelmat palata Ruotsiin Julien kanssa teki tyhjäksi hänen aviomiehensä huoli mahdollisista poliittisista seurauksista. Näiden juonittelujen keskellä Désirée säilytti läheiset suhteet Germaine de Staëliin ja Juliette Récamier'iin. Jännitteet kuitenkin jatkuivat hänen avioliitossaan, ja aviomies solutti Montrichardin kreivin vakoilemaan hänen talouteensa vuonna 1817.^[3]

Vuonna 1818 aviomiehen nousu Ruotsin valtaistuimelle toi 41-vuotiaalle Désiréelle kuningattaren tittelin. Tästä huolimatta hän päätti jäädä Ranskaan oletettavasti terveydellisistä syistä, herättäen kummastusta niin pariisilaislehdistössä kuin tutuissaankin. Jopa kuningattaren asemassa, hän säilytti incognito-statuksensa ja torjui kuningatar Charlottan ehdotuksen ruotsalaisista hovinaisista pitäen sitä tarpeettomana, koska asui eristäytyneenä. Désirée piti edelleen matalaa profiilia ja pidättäytyi järjestämästä virallisia hovitilaisuuksia, mutta käytti silti hienovaraisesti kuninkaallista vaikutusvaltaansa viihdyttämällä vieraita torstai- ja sunnuntaivastaanotoillaan, vaikkakin epävirallisesti, säilyttäen samalla Gotlannin kreivittären arvonimen.^[3]

Hänen romanttisesta suhteestaan Ranskan pääministerin, Richelieun herttua Armand Emmanuel du Plessis'n kanssa liikkui paljon huomiota herättäneitä huhuja. Jotkut kertomukset kuvaavat hänet ihastuttaneen Ludvig XVIII:n viehätysvoimallaan, toiset kuvaavat hänen tavoitelleen Richelieua'ta tämän tahdon vastaisesti, mikä antoi hänelle "hullu kuningatar" lisänimen. Ristiriitaisista kertomuksista huolimatta hänen ihastuksensa Richelieuhun jatkui tämän kuolemaan saakka vuonna 1822. Vaikka jotkut väittävät hänen motiiviensa olleen poliittisia, toiset väittävät kyseessä olleen aito kiintymys, vaikka Richelieun vastine on edelleen mysteeri.^[3]

Kesällä 1822 sovittiin, että hänen poikansa kruununprinssi Oscar matkustaa tapaamaan mahdollisia morsianehdokkaita Euroopassa. Lopulta löydettiin Leuchtenbergin prinsessa Joséphine, jonka Désirée saattoi Ruotsiin vuonna 1823. Alun perin hänen piti vain ​​vierailla, mutta 46-vuotiaana hän päättikin jäädä Ruotsiin pysyvästi ja vastaanotto oli odottamattoman lämmin.^[3]

Désirée kruunattiin Ruotsin kuningattareksi 21. elokuuta 1829, vaikkakin keskellä pelkoa ja viivytyksiä. Huolimatta neuvoista kääntyä luterilaisuuteen ennen kruunausta, asia hylättiin ja hänet kruunattiin halutulla tavalla. Kruunaus osoitti symbolisesti hänen asemansa laillisena kuningattarena. Aikeet kruunata hänet Norjassa kuitenkin epäonnistuivat hänen katolisen uskontonsa vuoksi. Siitä huolimatta hänestä tuli ensimmäinen ei-aatelinen, joka nousi Ruotsin valtaistuimelle 1500-luvun Kaarina Maununtyttären jälkeen.^[3]

Désiréen suhde aviomieheensä Kaarle XIV Juhanaan oli sekoitus tiettyä etäisyyttä ja epämuodollista ystävällisyyttä. Huolimatta miehensä satunnaisesta ärtyneisyydestä, vaimon tiedettiin rauhoittavan aviomiehensä yhdellä tiukalla sanalla. Hänen välinpitämättömyytensä politiikkaa kohtaan toi kiitosta, koska hän pidättäytyi sekaantumasta valtion asioihin. Hänen eksentrisyytensä, epätavanomaisesta pukeutumisesta (vieraili herättyään puolisonsa luona yöpaitasillaan, kun tällä oli valtioneuvoston kokous) ja öisin tapahtuva elämisensä nostatti kuitenkin kulmakarvoja hovissa, jossa kauppiaantytärtä ja tasavaltalaista katsottiin alaspäin.

Huolimatta vastenmielisyydestään uskontoa kohtaan hän suostui osallistumaan messuun hartaan katolisen miniänsä Josefinan toiveesta, vaikkakin vastahakoisesti. Hänen mieltymyksensä Rosersbergin linnaan ja hänen lepakkopelkonsa osoittivat omituisuutta, mikä antoi hänelle "Miss Calamity" -nimen hovinaistensa keskuudessa.^[3]

Désiréen perintö ulottui Ruotsin ulkopuolelle, sillä hänellä oli myös Norjan kuningattaren arvonimi. Hänen hyväntekeväisyysyrityksensä Norjassa, erityisesti Eugenia-säätiölle annettu suojelus, korostivat sitoutumista ​​hyväntekeväisyyteen. Hallintakauttaan ympäröivistä kiistoista ja juonitteluista huolimatta Désirée jätti lähtemättömän jäljen Skandinavian historiaan, ja hän ilmensi kuninkaallisen monimutkaisuutta arvoituksellisella persoonallaan.^[3]

Vuonna 1844 puoliso Kaarle XIV Juhanan kuolema merkitsi Desiderialle uutta asemaa leskikuningattarena. Tästä huolimatta poika Oskar I, varmisti, että hänen asuinpaikkansa pysyi kuninkaanlinnassa, jolloin hänen asuinjärjestelyihinsä ei tarvinnut tehdä muutoksia. Armollisuudestaan ​​tunnettu Desideria oli suuresti henkilökuntansa arvostama, hän loi läheisen ja henkilökohtaisen siteen kreivitär Clara Bondeen, joka pysyi vakaana kumppanina hänen kuolemaansa asti. Desiderian hyväntekeväisyys oli hienovaraista mutta vaikuttavaa, ja se tuki erityisesti köyhiä aatelisnaisia ​​ompeluprojekteilla ja tukemalla erilaisia ​​hyväntekeväisyysjärjestöjä. Ranskalainen diplomaatti Bacourt havaitsi hänen pysyneen muuttumattoman yksinkertaisena porvarisnaisena kuninkaallisesta asemastaan ​​huolimatta ja tunnusti hänet ystävälliseksi naiseksi.^[3]

Pitäessään yllä kotiaan Pariisissa rue d'Anjoulla sisarensa ja ranskalaisten avustajiensa avulla Desideria harkitsi paluuta Pariisiin vuonna 1853. Suunnitelman esti hänen vastenmielisyytensä laivalla matkustamista kohtaan, joka oli suunniteltu lähteväksi Karlskronasta pojanpoika Oscarin kanssa. Hänen viimeisiä vuosiaan varjosti huoli Hausmannin kaupunkiuudistuksen toteutumisesta Pariisissa, vaikka Napoleon III teki poikkeuksen säilyttääkseen hänen asuinpaikkansa. Hänellä oli sydämellinen suhde miniäänsä Josefinaan ja hän tunsi empatiaa pojanpoikansa puolisoa, hollantilaista Louisea kohtaan. Leskenä Desideria tuli yhä eksentrisemmäksi; hänen öiseen elämäntyyliinsä kuului epätavanomaisia tapoja, kuten öisiä vaunuajeluja, jotka usein yllättivät palatsin henkilökunnan. Hän oli myös aina myöhässä tapaamisista, aterioilta ja oopperanäytöksistä, mitä hän piti itse täysin normaalina.^[3]

Desideria tunnettiin siitä, että hän joskus kutsui lapsia spontaanisti kadulta kuninkaanlinnaan sanomalla vain: "Kom, kom!", joitten yhteydessä hän jakeli makeisia. Hän ei puhunut kovin montaa sanaa ruotsia.^[4] Hänen öiset ajoretkensä vaunuilla herättivät ihmisiä Tukholmassa ja joskus niihin sisältyi yllätysvisiittejä nukkumassa olleitten tuttavien luokse. Jos sää esti ajelun kaupungilla, ajettiin vaunuilla ympäri kuninkaanlinnan pihaa jolloin hän hoki kuskille: "Kring, Kring!" (ruots. Ympäri, ympäri!). Desiderian viimeinen julkinen esiintyminen oli 17. joulukuuta 1860 Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa. Matkalla takaisin huoneisiinsa kuninkaanlinnassa hän menetti portaikossa tajuntansa ja kuoli samana iltana 83-vuotiaana 17. joulukuuta 1860.^[3] Hänet haudattiin katolisin menoin Riddarholmin kirkkoon aviopuolisonsa viereen.

• verkkosivu Annemarie Selinkon kirjasta Désirée

• The story of Desiree (saksaksi)