Laitteisto jossa Game Boy -konsoleita käytetään musiikin tuottamiseen.
Chiptune on demoskene-kulttuurin parissa syntynyt musiikkityyli, jossa keskeistä ovat ”piipittävät” soitinäänet, ja laajempana käsitteenä se viittaa nykyään ylipäätään 1980-luvun tietokoneilla ja pelikonsoleilla tehtyyn tai niiden äänimaailmasta vaikutteita ottaneeseen piipittäviä ääniä hyödyntävään musiikkiin. Tyylin puolesta perinteinen chiptune muistuttaa usein melodista syntetisaattorimusiikkia, joskin käsite määrittyy enemmän saundin kuin itse musiikin tyylin kautta. Myöhemmin chiptune-ääniä on yhdistelty modernin konemusiikin tyyleihin. Sana chip viittasi alun perin Amiga-tietokoneiden chip-muistiin (”chip memory”), myöhemmin ehkä yleisemmin vanhoihin äänipiireihin (”sound chip”).
1990-luvun alun Amigan ”chiptunet” olivat digitoituihin ääniin perustuvaa tracker-musiikkia, jossa käytetyt samplet ovat erittäin lyhyitä ja yksinkertaisia aaltomuotoja (jolloin ne kuulostivat ennemminkin synteettisiltä kuin digitoiduilta). Tällaisia sampleja hyödynnettiin usein ”looppaamalla” ne, jolloin lyhyestä äänestä tehtiin saumattoman toiston ansiosta loputon ääni. Pieniin näytteisiin perustuvat musiikkitiedostot sopivat hyvin kräkättyjen pelien introihin. Pelien levykkeillä ei usein ollut tilaa isompiin sampleihin perustuville kappaleille ja niiden lataus olisi vienyt enemmän aikaa. Joskus chip-kappaleen koon ylärajana pidettiin 48:aa kilotavua. Chiptuneja käytettiin välillä myös tietokoneharrastajien tekemissä demoissa, mutta usein demoissa pyrittiin chiptune-musiikkia monipuolisempaan äänenkäyttöön. Chiptune-musiikin pioneereja oli monia, mutta brittiläinen 4-mat (Matthew Simmonds) on jäänyt heistä tunnetuimmaksi.
Pienikokoisiin sampleihin perustuneet Amigan chiptunet kuulostivat usein aiempien tietokoneiden, kuten Commodore 64:n musiikilta. Myöhemmin käsitettä ”chiptune” alettiinkin käyttää viitaten kaikkiin 1980-luvun tietokoneiden ja pelikonsolien äänipiireillä tehtyyn musiikkiin sekä lisäksi musiikkiin, joka yhdistelee tällaista soundia modernimpaan konemusiikkiin. PCM-ääntä tukenutta Amigaa lukuun ottamatta 1980-luvun tietokoneiden äänipiirit tuottavat yleisesti ottaen lähinnä piipittävää ääntä (joskin samplejen käyttö on aina mahdollista ohjelmallisten temppujen avulla).
8-bittisen Nintendon ja Game Boyn äänipiirit ovat olleet erityisen suosittuja usein demoskenen ulkopuolisessa chiptune-skenessä, johon kuuluvat muusikoiden live-keikat. Tietokoneiden PSG-äänipiireistä tärkeimmät ovat Commodore 64:n SID -äänipiiri ja esimerkiksi ZX Spectrumissa ja Atari ST:ssä käytetty AY-3-8910-piiri. Puolalaiset tietokoneharrastajat löysivät Atari XL -tietokoneen aikanaan vähälle huomiolle jääneen POKEY-piiriin.
Tyylillisesti chiptuneille on ominaista yksinkertaisten aaltomuotojen käyttö instrumentteina, äänikanavien vähäinen määrä (tyypillisesti 3 tai 4) sekä melodian vahva rooli musiikissa. Myöhemmin melodisen tyylin rinnalle on tullut konemusiikista inspiroituneempia suuntauksia.
Chiptuneille on ominaista myös arpeggio-efektin runsas käyttö. Arpeggio-efekti tarkoittaa sitä, että jonkin soinnun nuotteja toistetaan peräkkäin niin nopeasti, että ihmiskorva kuulee ne yhtenä rosoisena sointuna (sana arpeggio tarkoittaa murtosointua). Arpeggio-efektiä käytettiin, jotta saataisiin aikaan soinnuilta kuulostavia ääniä käyttämättä kuitenkaan enempää kuin yhtä kanavaa. Vanhoissa tietokoneissa ja pelikonsoleissa oli yleensä vain kolme tai neljä äänikanavaa, joten niitä pyrittiin käyttämään säästeliäästi. Digitoituja ääniä käyttävillä äänipiireillä voidaan kanavissa säästää myös käyttämällä kokonaisista soinnuista koostuvia soitinsampleja.
Amigan Paula. Chiptune-käsite syntyi Amiga-harrastajien parissa, vaikka juuri Amigan Paula kykeneekin digitoituun PCM-ääneen eikä ole ”pakotettu” piipittävään soundiin. Paulassa on neljä PCM-kanavaa stereona.
AY-3-8910 (Yamahan lisensoima versio on YM2149). General Instrumentsin äänipiiri, jota käytettiin halpuutensa vuoksi lukuisissa koneissa (MSX, ZX Spectrumin myöhemmät mallit, Atari ST, Amstrad CPC, Vectrex). Tämä on äänipiireistä teknisesti vaatimattomin, tuottaen vain kohinaa ja kanttiaaltoa. Kolme kanavaa.
SID - Commodore 64:n äänipiiri. Commodore panosti jonkin verran oman äänipiirinsä kehittämiseen ja se onkin piipittävistä PSG-äänipiireistä monipuolisin. Siinä on analoginen suodatin, useita aaltomuotoja, joskin vain kolme kanavaa.
Nintendon ja Gameboyn äänipiirit. Näissä on neljä kanavaa, jotka on lukittu tietyille aaltomuodoille (2x kanttiaalto, 1x kolmioaalto, 1x kohina) plus yksi 1-bittinen PCM-äänikanava.
POKEY - Atari XL/XE koneiden 1970-luvun puolella kehitetty äänipiiri. Se on hyvin yksinkertainen, mutta siinä on selvästi omanlaisensa metallinen ääni ja neljä kanavaa. Tyypillistä Pokey:n käytölle ovat vaikeudet saada ääni pysymään kunnolla vireessä.
Yamaha YM3812 (OPL2) ja Yamaha YMF262 (OPL3). PC:n monissa äänikorteissa (AdLib, Sound Blaster) käytetyt FM-synteesiin perustuneet Yamahan äänipiirit. Näiden ääni on huomattavasti monipuolisempi kuin vanhempien PSG-äänipiirien, mutta yhä varsin keinotekoisen kuuloista.
Alueelliset erot
Matthew Simmondsin mukaan eurooppalaiseen chiptune-kulttuuriin ovat vaikuttaneet Commodore 64 -muusikot kuten Rob Hubbard ja Martin Galway.[1] Pohjois-Amerikkassa musiikkiin ovat vaikuttaneet myöhemmät alustat kuten NES.[1] Simmondsin mukaan termi chiptune on syntynyt noin vuonna 1989.[1]
Jälkivaikutus
Vuonna 2010 uutisoitiin chiptunen uudesta noususta. Muusikko pystyi lataamaan teoksensa verkkoon, josta sille löytyi nopeasti kuulijoita sekä jäljittelijöitä.[2]
