Carolinankoira on villikoira, joka löydettiin 1970-luvun lopulla.[1] Se eli eristyneillä pitkäneulasmäntyjä ja sypressejä kasvaneilla rämeillä Yhdysvaltojen kaakkoisosissa.
Jotkin muinaiset maalaukset ja Yhdysvaltojen alkuperäisten asukkaiden kivitaide kuvaavat koiria, jotka muistuttavat ulkoisesti carolinankoiria. Carolinankoiralla on myös useimmiten "inkiväärin" värinen eli käytännössä punertavan ruskea karvapeite, jota esiintyy muilla villikoirilla kuten australialaiselladingolla ja Korean alkuperäisrodulla, koreanjindonkoiralla.[2] Asiantuntijat ovat sanoneet, että carolinankoiraa on ilmeisesti mahdoton erottaa jindonkoirasta. Myös alkuperäisten amerikkalaisten koirien, kuten kentuckynsimpukkakoiran (Kentucky Shell Heap Dog) ja ns. korinpunojankoiran (Basketmaker's Dog) fossiileilla on samankaltainen luustorakenne kuin carolinankoiralla. Brisbin löysi yhtäläisyyksiä 2000 vuotta vanhojen kallojen ja nykyisen rodun edustajien kallojen välillä, mutta totesi lopuksi, että oli myös liian paljon eroavaisuuksia, jotta mitään yhteyksiä voitaisiin todistaa.[1] Tämän lisäksi käyttäytyminen ja DNA-testit ovat viitanneet rotujen välisiin yhteyksiin.
Säkäkorkeus on 46-61 cm ja paino 16-23 kg. Vaikka inkivääri (punaruskea) väritys onkin yleisin, myös musta, black&tan ja kirjava ovat mahdollisia. "Ticking"-väritys eli täplitys sallitaan vain mahdollisissa valkoisissa käpälissä.[3]
inkivääri
black&tan
Luonne ja käyttäytyminen
Carolinankoiran keskeisin piirre on sen kesyttömyys, jollaista ei ole aiemmin kotikoirilla tavattu kaanaankoiraa lukuun ottamatta. 1980-luvulla suurosa rodunedustajista otettiin kiinni tutkimuksia varten. Tutkituilla nartuilla oli juoksuaika kolmesti vuodessa lyhyin aikavälein, mikä johti kausittaiseen lisääntymiskiertoon kun pentuja oli runsaasti.[4] Brisbin huomasi, että tämä mitä todennäköisimmin varmisti nopean lisääntymisen, ennen kuin taudit ehtisivät verottaa kantaa. Jotkin kantavat koirat myös kaivoivat pesiä, joihin voisivat synnyttää. Synnytyksen jälkeen tai kantoaikana narttu työnsi varovasti hiekkaa kuonollaan peittääkseen ulosteensa. Koirat myös kaivoivat maahan "kuonokuoppia" eli satoja pieniä reikiä, joihin niiden kuonot mahtuivat juuri sopivasti. Nartut kaivoivat niitä enemmän kuin urokset.[5]
Laumakäyttäytyminen on myös ainutlaatuista. Metsästäessään carolinankoirat käyttävät tehokasta ajuemuodostelmaa, ja ne liikkuvat piiskamaisesti ajaessaan takaa käärmeitä. Luonnossa rotu elää muiden villikoirien tapaan suomaisella, harvasti asutulla seudulla kulkukoirien usein suosimien väkirikkaiden alueiden sijaan.
Alkuperä
Tri I. Lehr Brisbin Jr., vanhempi ekologian tutkija Georgian yliopistossaSavannah-joen ekologisessa laboratoriossa, löysi carolinankoiran sattumalta työskennellessään Savannah-joella. Horace, isännätön ruskeavalkoinen koira, vaelteli alueen rajoilla ja herätti Brisbinin kiinnostuksen. Brisbin, joka oli nähnyt monia maalaiskoiria kytkettyinä kuistien taakse ja kiinni koirankoppeihin, oletti sen olleen vain tavallinen kulkukoira. Monet näistä koirista kuljeksivat metsissä ja olisivat voineet joutua ihmisten ansoihin, ja Brisbin alkoi ihmetellä, miten moni niistä eli villinä. Hän meni aavistuksensa johdattamana tarhalle ja yllättyi koiran dingomaisesta ulkonäöstä.[4]
Alustavat DNA-testit ovat osoittaneet mahdolliseksi yhteyden alkukantaisten koirien ja carolinankoiran välillä. Tämän perusteella Brisbin on ilmoittanut: "Me toimme ne pois metsistä sen perusteella miltä ne näyttivät, ja jos ne olivat vain karanneita kotikoiria niiden DNA:n pitäisi olla koirien sukupuun loppupäässä. Mutta se ei ole. Se löytyy sukupuun juurista, missä esiintyy hyvin alkukantaisia koiria." Tämä ei ole lopullinen lausunto, mutta se on herättänyt kiinnostusta laajempiin DNA-testeihin.[4]
